Niinhän siinä sitten kävi, että menkat palasivat huomattavasti odotettua aiemmin sulostuttamaan(???) elämääni. Synnytyksestä on siis 2,5 kuukautta. Ihan täysin en ole kyennyt täysimettämään, mutta kuitenkin ollaan menty sen verran omaan maidontuotantoon tukeutuen, etten ihan vielä odottanut hormonien olevan tasaantuneen. Neuvolassa tosin sanoivat, että kuukautiset pysyvät varmemmin poissa, jos imetysväli ei ylitä neljää tuntia ja kyllähän se vaan meillä on ajoittain ylittynyt. No juu, mutta näillä mennään. 

Tuo menkkojen yllättävä palaaminen saakin sitten aikaan varsinaisen myllerryksen mielessäni ajatellen mahdollista pikku kakkosta. Miähen kanssa puhuttiin jo ennen lopputarkastusta, että ehkäisyä ei oteta vaan toinen saa tulla heti kun on tullakseen. Alitajuinen, lähes krooninen vauvakuume nostaa päätään ja näin mahdollisuuden avautuessa mietin, että tästäkö se yritys sitten alkaa. Haluaisimme lapset pienellä ikäerolla ja siksi tekisi mieli aloittaa yrittämään ihan tosissaan. Jos heti tärppäisi, ikäeroa tulisi vuosi. Mutta millä todennäköisellä se toinenkaan tärppää heti? Ja tuon todennäköisyyden miettiminen saa kyllä vaakakupin kääntymään siihen suuntaan, että heti vaan uutta matoa koukkuun. Jos joka tapauksessa plussa antaa odottaa itseään, miksei ottaa varaslähtö ja aloittaa kuukausien laskeminen heti? En kuitenkaan haluaisi alkaa siihen samaan rumbaan, jossa vuosi sitten olin kaiken ahdistuksen, kikkakolmosten ja erinäisten laskutoimitusten kanssa. Välillä ajattelen, että voisi olla hyvä tikutella ovista pari kiertoa, niin tietäisi minkälaisilla kiertopäivillä tässä elellään. Välillä taas kallistun enemmän siihen, että tjottaillaan vaan ja katotaan mitä tuleman pitää. Ennen raskautta kierrot oli hyvinkin säännölliset, joten mikäli kierrot ovat pysyneet ennallaan, tjottailunkin pitäisi toimia. 

Aika eri näkökulmasta kuitenkin mietin tätä raskautumishaavetta, kuin edellisellä kerralla. Toivoisin voivani elää sillälailla "paineettomasti" asian suhteen ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Miäskin jo epäsuorasti ilmaisi kantansa, kun asiasta keskusteltiin, toteamalla, ettei asiasta enää tule yhtä pakonomaista kuin edellisellä kerralla. Ja tottahan se on. Haluaisin toisen lapsen, mutta mikäli meille ei toista lahjaa suoda, se ei vähennä onnea tuosta suloisesta ja maailman ihanimmasta rakkauspakkauksesta. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla hänen äitinsä samalla kun mietin, että onko minusta tehtävää hoitamaan. Siitäkin huolimatta, että poikamme on varsin tyytyväinen, iloinen ja jollakin mittakaavalla jopa helppo, riittämättömyyden tunteet ovat arkipäivää omassa elämässäni. Huomaan olevani paljon armollisempi omia vanhempiani kohtaan, kuin aiemmin. Parhaansa nekin tekivät, vaikka aina en sitä ole uskonutkaan. 

Joskus huomaan myös miettiväni, että onko minulla oikeutta toiseen lapseen. Niin blogimaailmassa kuin ihan oikeassakin elämässä on niin paljon ihmisiä, joille ei ole suotu edes sitä yhtä. Onko minulla siis oikeutta pyrkiä etuilemaan jonossa ja tähdätä tietyt aviolliset toiminnot niin, että voisimme saada toisenkin nyytin? Eikö minun tulisi antaa vuoro jollekin, joka ei vielä ole tätä onnea päässyt kokemaan? Tiedän. Ajatus on aika naivi. Miten muka se, etten minä enää lisääntyisi, vaikuttaisi siihen miten muut lisääntyvät? Ei se niin mene. Mutta silti. 

Jottei liian yksinkertaiseksi menisi, yritän miettiä asiaa myös tuon maailman suloisimman pojan kannalta. Viekö kuumeilu minut niin mennessään, etten sitten osaa nauttia tästä ainutlaatuisesta hetkestä, joka minulla on nyt? Entä jos tulisinkin jotenkin ihmeellisesti raskaaksi ja voisin pahoin viikko tolkulla, miten se vaikuttaisi pojan elämään? Miten käy imetyksen, jos tulisin raskaaksi? Kysymyksiä on lukuisia ja suurinosa niistä on täysin typeriä tällä hetkellä. Ja loput ratkeavat itsestään. Ja kuitenkin niitä pohdin ja mietin. Tutkimaton on naisen mieli.