Olen yrittänyt synnytyskertomusta miettiä ja työstää, mutta aika heikoilla mennään. Itse synnytyksestä jäi vähän sellainen olo, että olinko edes paikalla :D . Tässä nyt kuitenkin jokunen sana siitä, miten homma eteni.

Meillä oli yliaikaiskontrolli ti 16.8 rv 41+5, johon menin vähän sillä fiiliksin, että kunpa joku nyt kuulisi ja auttaisi tässä turhauman tilassani, mutta samaan aikaan olin kyllä aika skeptinen sen suhteen, että mitään siellä tapahtuisi. Siis muuta, kuin että sovitaan käynnistys rv 42+1. Tuossa vaiheessa nuo muutamat päivät tuntuivat omissa ajatuksissani lähinnä kidutukselta. Fyysisesti voin jotakuinkin hyvin, mutta henkisesti olin aika riekaleina. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja sanoi, että kohdunkaulaa on jäljellä 2,5 cm (kun sitä muutama viikko sitten oli 2cm...) ja sen verran on kypsymistä tapahtunut, että olin sormelle auki. Lääkäri kuitenkin totesi jotenkin siihen malliin, että ei ehkä itsestään ole vauva tietään lähiaikoina ulos löytämässä. Painoarvioksi ultra antoi 3,9kg, mutta lääkärin mielestä käteen vauva oli hieman pienempi, noin 3,6kg. Helpotti, kun kuuli, ettei mitään kauheaa jättiläistä ole tulossa raskausviikoista huolimatta. Lääkäri sitten ehdotti, että hän voisi laittaa yhden murusen (1/4 tbl) Cytotecia kohdunsuulle ja katsotaan onko sillä mitään vaikutusta. Antoi myös ohjeeksi liikkua paljon ja olla fyysisesti aktiivinen. Toisilla tuo lääke kuulemma tehoaa hyvin, mutta joillain se ei saa yksittäisenä annoksena aikaan juurikaan mitään. Jos mitään ei olisi tapahtunut torstai-aamuun (42+0) mennessä, olisin sitten mennyt osastolle käynnistykseen. Itse olin toisaalta helpottunut siitä, että lääkäri teki edes JOTAIN synnytyksen käynnistymiseksi, mutta rehellisesti sanottuna suhtauduin kyllä kovin skeptisesti tuohon pieneen lääkkeen muruseen. Olin omissa kauhuskenaarioissani ehtinyt kuvitella, että synnytystä käynnistellään ainakin kolme päivää ja sittenkään ei kunnon supistuksia saada aikaan...

 

Olin sopinut meneväni kaverini kanssa syömään ja kaupungille kontrollin jälkeen ja syödessä alkoi tuntua jonkinlaista selkäkipua. Kun lähdimme ruuan jälkeen liikenteeseen, aloin tunnistaa supistuksia, joita tuli siinä vaiheessa mielestäni aika tiheästi muutaman minuutin välein. Lääkkeen murunen laitettiin siis noin klo 11 ja 13:50 muistan katsoneeni ensimmäisen kerran kelloa hämmentyneenä siitä, että lääke sai edes jotain aikaan. Pyörittiin kaupoilla jonkin aikaa supistusten tihetessä. Jossain vaiheessa kävin vessassa ja huomasin vuotavani veristä limaa, minkä tulkitsin limatulpaksi. Joskus klo 14:45 aloin suunnitella kotiin lähtöä, koska vointi oli sen verran kipeä, että kyyneleet silmissä yritin sinnitellä. Supistuksia oli tuossa vaiheessa noin 3-4 min välein. Kaverini ei kuitenkaan innostunut siitä, että lähtisin kotiin siinä kunnossa ja sai minut soittamaan synnärille, josta sanottiinkin, että voisin mennä sinne heti. Kaverini sitten saatteli minut synnärille ja odotteli sen aikaa, että mieheni ehti paikalle. Synnärillä olin klo 15:30.

 

Olin käyrillä jotain puolisen tuntia. Supistuksia tuli säännöllisesti, joskin olivat kätilön mukaan "cytotec-supistuksia" eli tulevat tiheästi eivätkä ole ihan niin voimakkaita, kuin voisivat olla. Siinä vaiheessa kohdunkaulaa oli jäljellä 1cm ja olin edelleen sormelle auki. Sain Petidin-piikin, josta on vaikea sanoa minkä verran se auttoi. Toisaalta aloin itse olla jo jotenkin niin "toisessa maailmassa", että siitä eteenpäin muistikuvat ovat hieman hataria ja ajantaju hävisi täysin :D . Sen kuitenkin muistan, että kätilö mietti mitä pitäisi tehdä, kun heillä on sulku päällä... Kävi sitten keskustelemassa pomonsa kanssa ja sillä aikaa ilmeisesti oli sali vapautunut, koska pääsin synnytyssaliin sen sijaan, että olisin joutunut osastolle odottelemaan. Muutaman kerran kysyttiin miehen kanssa seuraavien tuntien aikana sulusta ja aina sen sanottiin edelleen olevan päällä, joten jos olisin ilman sitä käynnistystä synnyttänyt, olisin joutunut menemään joko Kättärille (jossa sielläkin kuulemma oli sulku ainakin illan) tai Jorviin. Kai se on sama missä sitä synnyttää, mutta kun olin käynyt tutustumassa NKL:lla ja kaikki sype-käynnit ja muut oli sinne, niin olin kyllä iloinen, että voitiin siellä sitten myös synnyttää.

 

Pyysin päästä lämpimään suihkuun ja siellä viihdyinkin jumppapallon päällä reilun tunnin. Mies kävi sillä välin hakemassa sairaalakassin kotoa. Suihkusta tultuani kätilö neuvoi ilokaasun käytön ja ehdotti epiduraalia. Anestesialääkäri oli mukavan leppoisa ja puhelias, vaikka aika kauan sai töitä tehdä ennen kuin sai epiduraalin laitettua. Totesikin sen vaatineen viisi yritystä, mutta onneksi pintapuutui niin hyvin, etten kyllä niitä kaikkia yrityksiä tuntenut. Ilokaasua hengittelin oikeastaan koko synnytyksen ajan siitä eteenpäin ja olin yllättynyt miten hyvin se auttoi.

 

Siitä eteenpäin en sitten tiedäkään miten avautuminen eteni. Jossakin vaiheessa kätilö sanoi minun olevan 4cm auki, hetken päästä 6cm. Epiduuralia sain lisää kahteen otteeseen, joiden kummankin jälkeen vauvan sydänäänet laskivat ja paarit tuotiin jo huoneeseen. Muistan vain kätilön todenneen, että ”kohta mennään ja lujaa”. Minut komennettiin kontalleni ja molemmilla kerroilla sydänäänet saatiin nousemaan ja hätäsektioon ei siis tarvinnut turvautua. Vauvan päästä otettiin verikokeita pariin otteeseen ja se eka kerta sattui aivan sairaasti. Toinen kerta onnistui kuitenkin paremmin ja näytteistä selvisi myös, että vauvan kunto on hyvä ja senkään suhteen ei siis sektiota siinä kohtaa tarvinnut harkita. Tuosta avautumisvaiheesta en sitten oikeastaan muuta muistakaan. Tiedän miehen olleen lähellä ja mukana, mutta oikeastaan en sitäkään juurikaan muista. Papereissa lukee, että kalvot on puhkaistu klo 19:32 ja silloin lapsivesi oli kirkasta.

Ponnistamaan pääsin klo 00:40 ja se oli ehkä se koko jutun kauhein vaihe. Kipua en niinkään muista, mutta se epätietoisuus ja tunne siitä, että en todellakaan tiedä mitä tässä pitää tehdä, oli aika epämiellyttävää. Ja kai se sattuikin. Lääkäri oli heti sitä mieltä, että vauva on syytä saada ulos nopeasti ja päätyi imukuppiin. Kätilö leikkasi välilihan. Kahden kätilön, lääkärin ja miehen kannustuksella poika sitten syntyi klo 01:11.

Poika parkaisi kerran, mutta sen jälkeen papereissa lukee: mennyt huonon väriseksi, imuissa runsaasti vihreää.” Poikaa seurailtiin valvonnassa noin kaksi tuntia yhteensä. Itse sain kokonaisen arsenaalin tikkejä alakertaani ja kävin suihkussa, mies sai viettää aikaa pojan kanssa. Onneksi pojan vointi kuitenkin tasaantui ja sain hänet vihdoin syliini vähän klo 03 jälkeen. Lopputarkastuksessa lastenlääkäri sanoi, että pojalla oli ollut verenpurkaumia ympäri kehoa, mikä yleensä kertoo happivajauksesta. Siksi pojalta oli otettu verikokeita, joissa onneksi kaikki oli hyvin, mutta jos synnytys olisi yhtään pitkittynyt, happivajausta olisi varmasti tullut.

Synnytys meni siis omalta osaltani jotenkin ”pilvessä”, mutta onneksi ilman traumoja. Sype-käyntien kirjaukset oli selvästi hyvin tehty ja ne myös luettiin ja tunsin tulleeni kuulluksi pelkojeni kanssa. Synnytysosastolta jäi pelkää hyvää sanottavaa. Sulusta huolimatta kätilö oli meidän luona melkein koko ajan ja aika ison osan ajasta myös toinen kätilö. Omissa muistikuvissani myös lääkäri vietti aikalailla aikaa meidän kammarissa.

Osastolla olimme kaksi päivää ja sieltä ehkä jäikin jokunen kritiikin sananen. Imetysohjausta en kyllä todellakaan saanut ja meitä hoitanut lastenhoitaja oli sen verran ”sählä”, että vastausten saaminen kysymyksiin oli aika heikkoa. Kiire tuntui ja näkyi, mutta sille ei kai voi mitään. Kaikenkaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen kokemukseen ja poika on aivan syötävän suloinen. Eiköhän se imetyskin vielä opita, kun tarpeeksi harjoitellaan.