Tänään tärähti mittariin 41+2. Sintti ei edelleenkään ole halukas tulemaan täysihoidostaan tänne normipuolelle, vaikka vähän jo pelästytti toissailtana. Saunan jälkeen pamahti nimittäin sellainen supistus (jep, LÄHES yksikössä...), että se sai minut karjaisemaan. Mies istui pyyhkeeseensä kääriytyneenä, katsoi minua lauhkeilla silmillään ja kysyi innosta puhkuen: "joko mennään?". Tilanne sinällään oli jo naurettava, mutta omaa asennettani tämän lapsen syntymän suhteen kuvaa parhaiten varmaankin vastaukseni: "se oli varmaan vaan joku pieru" :). Muutama supistus tuli jollakin aika välillä, joten päädyttiin "vauhdittamaan" tilannetta pienoisella kävelyretkellä vähän ennen puolta yötä. Kissanviikset se kävely mitään auttaa. Tultiin kotiin ja miehen miettiessä mitä nyt tehdään, sanoin, että mennään nukkumaan ja luotetaan siihen, että jos tosi toimiin ollaan pikapuolin pääsemässä, niin kyllä siihen sitten herää. Nuo supistukset oli kuitenkin intensiteetiltään ihan muuta, kuin mitä olen tähän asti kokenut, joten pientä uskoa ja toivoa oli ilmassa sen suhteen, että ehkä jonakin päivänä voisin tämän lapsen saada itseni ulkopuolelle. Tämä siis toissailtana ja sen jälkeen ei mitään muutosta missään. 

Tiistain neuvola meni lähinnä itkiessä ja vaikka th:lla ei ollutkaan kauheasti resursseja käytettävissä heikkohermoisen mamman olon helpottamiseksi, palasi hän kuitenkin "synnytyspelkoryhmään", jossa kävin alkukesästä ja jota olen kovasti kehunut. Terveydenhoitaja ehdotti, että ottaisin yhteyttä psykologiin, joka ryhmää veti ja pienen harkinnan jälkeen näin sitten toiminkin. On juteltu puhelimessa nyt useana päivänä ja se itsessään on jo helpottanut ja auttanut. Ehkä eniten kuitenkin helpotti se, että hän otti asiani hoitaakseen ja käytti suhteitaan tuonne sairaalan suuntaan sillä lopputuloksella, että pääsen tapaamaan kokeneempaa (lue: ylilääkäriä :)) lääkäriä tiistain yliaikakontrollissa. Psykologi oli siis soittanut lääkärille ja kertonut tilanteestani mukaan lukien nuo synnytyspelot ja muut ja lääkäri oli luvannut katsoa minut henkilökohtaisesti. Oli kauniisti todennut, että "osastonlääkäri(?) on osaava ja mukava, mutta sen verran nuori, ettei hänellä vielä ole kovinkaan paljoa perspektiiviä näissä yliaikaisasioissa." Periaatteessa kai on olemassa mahdollisuus, että synnytys saattaa käynnistyä ennen tuota odotettua tiistaita, mutta uskoni asian suhteen on aika heikko. 

Mieleni olenkin sitten saanut solmuun monen monta kertaa miettiessäni vaihtoehtoja ja sitä, mitä itse toivoisin, jos toiveillani jotain merkitystä olisi. Olen psyykannut itseäni monta kuukautta siihen, että vauva tulee alakautta ja minä kestän sen kuin kuka tahansa nainen. Nyt kuitenkin huomaan olevani kauhusta kankeana ajatellessanikin lääkkeellistä käynnistystä. Kalvojen puhkaisuun saattaisin olla suostuvainen, mutta kun ei yhtään tiedä mikä tilanne tuolla alakerrassa on, niin tuon varaan ei voi suunnitella. Ei niin, ettäkö tässä enää mitään suunnittelisin - tilanteet tulevat ja ne on vain otettava vastaan. Kauhuskenaarioissani huomaan ajattelevani, että käynnistystä joudutaan yrittämään lääkkeellisesti suunnilleen viikko ja sittenkään homma ei vain käynnisty. Paras varautua pahimpaan... Sektiokortti alkaa tuntua aina vain houkuttelevammalta itse synnytystä ajatellen. Tosin takaraivossa kaikuu pelkopolikäynnin lääkärin saarna siitä, miten sektiosta alkaa jota kuinkin maanpäällinen helvetti ja miten hommasta pitää pystyä selviytymään mahdollisimman luonnollisesti. Tällä hetkellä olo on sellainen, että se helvetti on jo täällä ja siihen yksi sektio ei paljon lisää. Eniten kuitenkin tuossa sektioasiassa askarruttaa se, että kokisinko sen myöhemmin jotenkin heikkouden merkkinä ja sellaisena luovuttamisena. Kunnon naisethan synnyttää, imettää ja kestoilee, vai miten se nyt meni? Jos itse valitsisin sektion (jonka kriteeriksi kuulemma nykyisin riittää diagnosoitu synnytyspelko), katuisinko valintaani myöhemmin? Kipuasia kulminoitunee mielessäni siihen, että minua on ennenkin leikelty ja olen niistäkin leikkauksista toipunut. Synnytys - ja varsinkin käynnistetty sellainen - on täysin tuntematonta maaperää ja siitä selviäminen on arvoitus. Vauvan kokokaan ei ole aivan yhdentekevä juttu näissä pohdinnoissani. Kaikkein mieluiten ottaisin sen NYT käynnistyvän, nopean, kivuttoman ja riskittömän synnytyksen, jonka lopputuloksena saan rakkaan käärön syliini ja me eläisimme onnellisina elämämme loppuun saakka. 

Jotenkin huomaan myös, että ajatukseni ovat niin kietoutuneet omaan olooni ja raskauden päättymiseen, että vauva alkaa jäädä taka-alalle. Totta kai silittelen mahaani ja juttelen vauvalle (lapsen ensimmäiset sanat tulevat aika suurella todennäköisyydellä olemaan "tule jo". On niitä aika usein tässä toisteltu viime päivinä...), mutta se sellainen henkinen side tuntuu jotenkin heikkenevän ja se on surullista. Yritän uskoa siihen, että tilanne on toinen, kunhan vauva oikeasti on täällä, mutta näinkö pian sitä törmää vanhemmuuden aiheuttamaan riittämättömyyteen ja syyllisyyteen? 

Ihan off topic. Kävin uusimassa yhden tentin kesäkuun alussa ja jossakin vaiheessa siitä ilmaantui järjestelmään "hylätty" -merkintä. Se ei sinänsä ollut mikään ihme, koska valmistautumiseni tenttiin ei ollut kovin kummoinen ja asia itsessään meni pahasti yli hilseen. Harmittelin sitä kuitenkin, kun tuntuu jotenkin turhauttavalta, että jotain jää kesken ja joudun palaamaan siihen kouluun palattuani joskus hamassa tulevaisuudessa. Jostain kumman syystä eksyin kuitenkin äsken arvosanojani ihailemaan ja yllätyksekseni tentin hylsy oli vaihtunut 2½:een ja kurssi myös hyväksytty kokonaisuudessaan. Jotain hyvää siis tässäkin päivässä.