Koskahan tämä epävarmuus oikein loppuu? Vai loppuuko se koskaan? Onko se vaan osa vanhemmuutta, johon lienee vaan parasta tottua? Näillä viikoilla (16+5) pitäisi kai olla jollakin tavoin jo turvallisimmilla vesillä, mutta kummasti sitä kuitenkin osaa kehittää mielessään mitä kummallisimpia skenaarioita kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. Liikkeitä luulen tuntevani melkein päivittäin ja sintti tuntuu olevan kovin liikkuvaista sorttia, mutta siitä huolimatta en uskalla jäädä nauttimaan kaikesta tästä uudesta ja ihmeellisestä, vaan huoli on mukanani arjessa varsin läheisesti. Tyhmyyksissäni ruokin tuota huolta ja epävarmuutta vielä sillä ajatuksella, että "kyllä äiti tietää, jos lapsella ei ole kaikki hyvin". Sitäkö tämä on, äidinvaistoa?

Sydänääniä kuuntelimme jälleen illalla ja kyllähän se siellä vahvasti ja säännöllisesti jumputtaa. Olen vain siitäkin onnistunut löytämään sen epävarmuuden: enhän minä koskaan ennen näitä viikkoja ole vatsaani kuunnellut. Mistä minä voisin tietää onko tuo ääni, jota sydämenlyönneiksi luule, nyt vasta kuvaan tullut, vai onko se ollut siellä hamasta elämäni alusta lähtien? Vaikka joku asiaankuuluva suolenmutka, joka pitää huomattavan nopeaa tikitystä? Miästä koko teoria naurattaa, mutta hän onkin jotenkin paljon luottavaisempi asian suhteen.

Epävarmuudessa elämisen lisäksi olen saanut vaivoikseni kummallisen prosessin oman kropan toiminnan ja muodon muutoksiin, joka ei sekään suju ihan mahdottoman hyvin. Minun kun on vain opittava hyväksymään se tosiasia, että minulle ei koskaan tule suloista vauvamahaa - minulle tulee vain mammamakkaroita. Asiaa vauhditti ensimmäiset otokset makkaroista, jotka saavat kyllä minun osaltani jäädä siihen. Ennen suloisen plussan ilmaantumista ajattelin naivisti aina, että kyllä se paksun ja lihavan tunteen sitten kestää, kun tietää mistä se johtuu. Tämä paksuuntuminen yhdistettynä epävarmuuteen ja pelkoon ei ole paras mahdollinen yhtälö.

Niin tai näin, kyllä minä silti olen jossakin pelon ja kaiken tämän muun moskan alla ihan oikeasti iloinen ja onnellinen siitä, että minulle on tämä lahja suotu. Itsestäänselvää se ei ole edelleenkään, eikä toivottavasti koskaan sellaiseksi muutukaan.