Mihin se viikko taas katosi? Taas on sunnuntai-ilta ja edessä koko pitkä viikko. Totuus lienee, että suurin osa ajastani menee ihan vain nukkuessa. Unta ei tahdo saada millään tarpeeksi 10h yöunista huolimatta. Olo on jokseenkin koomainen ja siksipä nuo tärkeät ultrakuulumisetkin on jäänyt kirjoittamatta.

Ultra oli siis tiistaina, jolloin viikkoja meidän laskujen mukaan oli 11+4. Koko aamupäivän olin niin hermostunut, etten meinannut tuolissa kyetä pysymään. Hermostuminen nousi huippuunsa polin odotussalissa, johon mennessä olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, ettei siellä mahassa enää ketään ole ja jos on, niin se ei varmasti vastaa viikkoja tai sillä on kaksi päätä, seitsemän jalkaa eikä ollenkaan aivoja. Helpotus oli siis suuri, kun kohdusta löytyi sykkivä sydän ja sintti oli ihan oikean kokoinen. Niskaturvotus oli 1mm, joka on kuulemma varsin normaali. Siellä se meille vilkutteli ihan kuin näyttääkseen, että ei niitä sormia ole enempää, kuin itsellänikään. Olihan siinä pakko tirauttaa pari ilon ja helpotuksen kyyneltä ihan vain vaivihkaa...

Omasta mielestäni Miäs on päässyt tähän raskauteen tosi hyvin mukaan. Soittaa aina kaupasta, että mitä milläkin hetkellä tekee mieli, jotta voi toteuttaa lapsensa kantajan kaikki mahdolliset mieliteot ja muutenkin antaa luvan levätä silloin, kun se on itselleni hieman vaikeampaa. Ultra teki kuitenkin tästä vauvasta Miähellekin vielä konkreettisemman. Ihan hirveän usein ei haluta tuota doppleria käyttää, kun siitä liikkuu kaikenlaisia huhuja ja juoruja, mutta pari kertaa on sydänääniä metsästetty ja se on myös mukavasti vielä enemmän Miähen "juttu" kuin omani. Onhan ne äänet mukava kuulla, mutta Miäs jaksaa paneutua asiaan syvällä hartaudella ja se tuntuu antavan hänelle olon, että hänkin on jotenkin enemmän osa tätä raskautta.

Koulussa lähtee käyntiin kolmas viikko. Motivaatio opiskeluun ei ota löytyäkseen, mutta silloin sinnitellään tahdonvoimalla, vai mitä?