Juteltiin Miähen kanssa lauantai-iltana. Oikein silleen rehellisesti ja alastomasti (kirjaimellisesti! Sauna on ihan paras paikka keskustella). Tai siis ainahan me keskustellaan ja ainahan me ollaan rehellisiä. Joskus oikein umpi-sellaisia niin, että omaan sieluunkin kirvelee. Mutta tällä kertaa taas jälleenkerran tästä lapsettomuudesta (ja siltä se tällä hetkellä tuntuu, vaikka ehkä virasllisesti en saisikaan tuota nimitystä itsestäni käyttää). Enhän minäkään mikään pro ole näissä asioissa enkä oikein osaa kuvitella mikä se seuraava askel tutkimusten jälkeen voisi olla. Mutta mies on vielä minuakin enemmän pihalla kuviosta. Sen verran kuitenkin sanoi, ettei ole valmis tai halukas mihinkään kovin "monimutkaiseen". Nähtäväksi jää, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa, kun ei oikein sitä osannut määritellä tarkemmin itsekään. Eihän sen lapsentulon pitäisi olla monimutkaista. Eihän sen pitäisi olla työtä tuskaa, päivien ja tuntien laskeskelua eikä pakkosekstailua. Sen pitäisi olla yksinkertainen asia, munasolu kohtaa siittiön ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Meillä se nyt kuitenkaan ei ole ihan noin yksinkertaista ollut, vaikka se keskenmennyt niin antoikin ymmärtää. Toivottomuus ja epätoivo on päivän sanoja. Millään kun ei oikein ole mitään väliä eikä missään ole mitään järkeä. Maha elää sekin omaa elämäänsä ja sekin ärsyttää - edelleen. Jos siellä ei kerran ole mitään vikaa, niin miksi sen pitää sitten olla näin kipeä? Saisko korvienvälinvaihdon, kiitos.

Eletään kiertopäivää mikälie ja odotellaan tämän kierron päättymistä joskus ehkä ensi viikon loppupuolella. Sitten odotetaan ovulaatiota ja seuraavan kierron loppua. Loppuuko tämä odottelu ikinä? Ja tämä kun on vielä ihan turhaa odotusta. Odotusta, joka ei välttämättä johda mihinkään. Tunnen juoksevani kilpaa kellon kanssa ja olen jäämässä pahasti jälkeen. Kyllä minä sen tiedän, että Miäs on juuri se oikea ja hänet minä lasteni isäksi olisin halunnut, mutta miksi piti mennä näin pitkään ennen kuin me tapasimme? Miksen voinut kuulua niihin normaaleihin ihmisiin, jotka tapasivat rakkaansa nuorina ja joiden elämä menisi tilastojen mukaan? Olen kovaa vauhtia katkeroitumassa ja se pelottaa. Jos nämä asiat on käytävä läpi, voisiko joku kertoa mistä se pitäisi aloittaa ja miten prosessi etenee? Minusta kun ei ole tähän. Minä en kykene, en jaksa enkä osaa.

Kaiken lisäksi meillä järjestettiin kunnon isänpäiväkohtaus eilen. Ihan vain tyhmästä ja täysin merkityksettömästä asiasta. Noh, sen verran siitä kai oli hyötyä, että istuttiin sitten kerrankin alas ja keskusteltiin. Siis niin, että Teinitkin olivat paikalla. Saatiin homma ratkeamaan ja asumme edelleen kaikki saman katon alla, mutta kaukana ei ollut, että eräs hormonihirviö olisi kasannut kamansa ja ollut Miähen kanssa naimisissa eri osoitteessa. Kuluttavaa...

Olispa joskus jotain onnellista kerrottavaa.