Olin taannoin varsin kummallisessa tilanteessa. Tai siis ei siinä tilanteessa sinänsä mitään sen kummallisempaa ollut, ihmiset tapasivat toisiaan sivistyneesti ja suunnitellusti, mutta itselleni tilanne oli kovastikin kummallinen. Istuin nimittäin kahvilassa tapaamassa muita samoihin aikoihin vauvansa saaneita. Yhdeksän kuukautta jaoimme lähes kaiken (kuten tarinat erinäisistä ruumiin tuottamista eritteistä, seksielämän salat ja lopulta myös ne synnytystarinat) nettipalstalla, saimme vertaistukea ja tunsimme toisemme virtuaalisesti. Nyt oli vuorossa live-tapaaminen ja vaikka mielenkiinnolla meninkin tapaamiseen mukaan, en olisi osannut kuvitella etukäteen minkälaisia tuntemuksia se minussa herättää. 

Päällimmäisenä tunneskaalaani jäi jälki epäuskosta tai jopa jonkunlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta. Siellä me istuimme vauvat sylissämme, tissittelimme ylpeinä ja vertailimme yöunien pituutta, vauvojen vatsantoimintaa ja muuten vain vauva-arkea. Ja minä olin siellä mukana. Vauvan kanssa. Osallistuen keskusteluun edellä mainituista aiheista. Siis minä, pitkänlinjan sinkku ja melkein lapseton. Tapaamisen jälkeisessä tunnekuohussani mietin vuoden takaisia tuntemuksia ja ajatuksiani esim. juurikin tuosta lapsettomuudesta. Virallisestihan minä en ehtinyt lapsettomaksi leimautua, koska meitä onnisti noin yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen ja juuri sopivasti ennen tutkimusten alkua. Nyt kuitenkin huomasin olleeni mieleltäni lapseton jo vuosikausia. Ajatus siitä, että minä en tule koskaan perhettä saamaan ja ettei minulle niitä lapsia tulla suomaan on jossakin syvällä sielussani ajalta ennen Miäheen tutustumista ja tajuan sen vasta kohdattuani epätodellisen olotilani äiti-vauva-tapaamisessa. Tapaamisesta poistuessani yllätyksekseni päällimmäisenä ei ollutkaan ilo pojasta ja siitä elämäntilanteesta, jossa nyt olen, vaan suru siitä, etten uskonut sen koskaan kohdalleni koittavan. 

Vauvan myötä elämääni on kuitenkin tullut ainakin yksi asia (tai siis peräpukamat mukaan luettuna kaksi), jota odotin lähinnä pelolla ja vavistuksella toivoen, ettei minun tarvitsisi sitä koskaan kohdata: raskauskilot. Jos katsotaan aikaa (ja vaakaa) taaksepäin ensimmäiseen neuvolaan, tilanne ei ole ollenkaan hullumpi. Siihen lukemaan minulla on matkaa kaksi kiloa. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Itse nimittäin tiedän, että positiivisen testin ja ensimmäisen neuvolan välillä oli kolme kiloa. Siihen todelliseen lukemaan on siis viisi kiloa. Ja kun vielä mietitään minkälaisissa lukemissa olin kolme vuotta sitten Miähen tavatessani, on masennus valmis. Viimeksi neuvolassa täti oli varsin armollinen ja sanoi, että pelkkä imetys itsessään kuluttaa sen verran, että kilot tulevat väkisinkin karisemaan ja että se vie oman aikansa. Veikkaili viiden kuukauden imetyksen saavan ihmeitä aikaan figuurilleni. Mutta kun minä en halua kantaa näitä ylikiloja seuraavia viittä kuukautta. Olo on jokseenkin norsumainen ja se ei tunnu hyvältä. Varsinkaan, kun tiedän äitini saaneen kiloja jokaisesta raskaudesta ja vielä lähes 30 vuoden raskaudettoman ajan jälkeen nuo kilot ovat, pysyvät ja tuplaantuvat. Pelottava esimerkki on siis lähellä ja itse en haluaisi samaa kohtaloa. En kuitenkaan tiedä mitä tässä vaiheessa voin kiloilleni tehdä. Paitsi tietysti ehkäistä kilomäärän karttumista entisestään, mikä jo sinällään on haasteellista. Olen miettinyt Kiloklubin käyttöä, mutta itseni tuntien pelkään, etten osaa pysytellä imetyksen ja vauvan kannalta turvallisissa raameissa ja sillä tavoin vahingoitan meitä kaikkia. Minä kun olen kai koko ikäni ollut jojoilija. Laihtuminen sinällään ei ole ongelma, kilojen pysyminen pois on. Legendat tosin kertovat, että samat lainalaisuudet eivät päde raskauskiloihin: ne ovat tiukassa ja niiden tiputtaminen on työn takana. Jospa minä kuitenkin vielä joskus mahtuisin vanhoihin farkkuihini.