Lauantaipäivä on mennyt sisällä istuen ja opiskeluja surren. Tenteistä näyttää tulevan hylsyjä ihan systemaattisesti ja muut tehtävätkään ei etene toivotulla tavalla. Opiskelumotivaatiota, -innosta puhumattakaan, ei vaan löydy ja näin kuukauden opiskelun jälkeen olen tosissani alkanut miettiä, ettei tämä taida sittenkään olla minun juttuni. Toisaalta - periksikään en haluaisi antaa. Alitajuisesti olen levitellyt opiskeluvälineeni niin, että millään sohvalla ei voi istua ilman, että joku kansio tai monistenivaska huutaisi lukemattomuuttaan vieressäni. Siitäkään huolimatta homma ei etene. Yritän olla itselleni armollinen ja muistaa, etten ole koulun penkillä istunut yli 15 vuoteen. Kai se opiskelumetodien omaksuminenkin oman aikansa vie? Millä ne opettajat sitten saisi yhtä armolliseksi, se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Tätä motivaation totaalista puuttumista miettiessäni olen muistellut pääsykokeiden haastattelua ja ennen kaikkea haastattelijan kommenttia, jossa hän totesi: "kyllä sinusta näkee, että motivaatio on kohdallaan." Melkein tekisi jo mieli pyytää audienssia ko. opettajalta ja kysyä, että mistä hän se motivaation oikein näki. Näkyjä taisi nähdä hänkin.

Kaikkein inhottavinta tässä elämän takkuamisessa on se, miten se vaikuttaa itsetuntoon. Jos vielä loppuvuodesta näin itseni ihan tarpeeksi hyvänä ammattini osaajana, nyt jos palaisin työelämään, näkisin itseni jokseenkin luuserina. Mikä vielä pahempaa, ajatukseni pyörivät äitiyden ympärillä ja jostain sieluni tummasta syvyydestä nousee lamauttava pelko: mitä jos minusta ei ole äidiksi? Mitä, jos totean muutama viikko synnytyksen jälkeen, etten kykene olemaan vanhempi tai ettei minun taitoni, tietoni ja potentiaalini tule koskaan tavoittamaan sitä tasoa, jota lapsen kasvattaminen edellyttää? Suren siis jo valmiiksi sintin epäonnistunutta lapsuutta ja olen kiitollinen siitä, että lapsukaisella on edes täysjärkinen isä, jos äiti onkin ihan outo.

Viikko sitten taisin kirjoittaa, ettei mielialan vaihteluita ole tässä taloudessa näkynyt. Eikä niitä tällä viikollakaan ole ollut kuin yksi: iloisesta ja auvoisesta odottajasta pelkäävään, vainoharhaiseen ja kaikinpuolin nuhjaantuneeseen vanhaan eukkoon. Tosin edelleen odottavaan. Onneksi!!! Mutta hormonit ovat tainneet totisesti heittää häränpyllyä ja kyyneliä on vuodateltu useampaan otteeseen kuluneella viikolla.

Eipä kai tässä kuitenkaan mitään muuta voi, kun laittaa leuan rintaa vasten ja suunnata kohti uusia pettymyksiä.