Nyt on sitten raskaus jätetty ihan virallisesti taakse. Aamun tullen marssimme neuvolalääkärin pakeille, jossa ensin tarkastettiin poika ja lopuksi äiti. Molemmat todettiin varsin normaaleiksi. Alkuun tuntui hieman kummalliselta, että se pieni, silmälasipäinen poikanen, joka näytti juuri rippikoulunsa päättäneeltä, oli lääkäri. Mutta tuntuihan tuo asiansa osaavan. Kai. 

Poika on kasvanut hurjasti. Mitä sille meidän pienelle vastasyntyneelle tapahtui? Eikö meille pitänyt tulla vauva, mutta nyt meillä onkin tuommonen jässikkä, joka on jo 60cm pitkä ja painaa 5,3kg? Ihana se on silti enkä sitä vaihtaisi mihinkään. Onko mitään parempaa, kuin kuunnella pojan kujertelua ja naureskelua ja nähdä hymyn leviävän kasvoille? No ei ole. Poju sai myös ensimmäiset "myrkyt" sisuksiinsa, eli rota-virusrokotteen. 

Rytmiä meillä ei juurikaan päivissä vielä ole. Noustaan, kun siltä tuntuu ja nukutaan, kun väsyttää. Ja syödään joka välissä. Niin, siis sekä äiti että poika. Äiti tosin voisi nukkua enemmänkin. Vaikka meillä ei mitenkään öitä sen kummemmin valvoskellakaan, tissiä tyhjennetään pariin otteeseen ja jatketaan unia, niin unien rikkonaisuus taitaa kuitenkin vaatia veronsa. *haukottelee* Miäs on kuitenkin kiitettävästi kantanut oman osuutensa lapsenhoidosta ja joinakin aamuina olen nukkunut ihanan pitkään isän ja pojan viettäessä laatuaikaa olkkarissa. Muuten päivät täyttyvät vaunulenkeistä, kaveritapaamisista ja ihan vaan olemisesta. Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on lähistöllä useampia, hyviä ystäviä, jotka ovat jokseenkin samassa elämäntilanteessa (lue: lasten kanssa kotona). Huomaan kuitenkin kaveripiirini muuttuneen raskauden ja vauvan syntymän myötä. Välillä kaipaan "aikuisia ihmisiä" ja tapaamisia aikuisesti heidän kanssaan, mutta toisaalta - mitä minä niiden aikuisten kanssa osaisin puhuakaan, kun minun päiväni täyttyy tissittelystä, päiväunista ja kakkavaipoista?