Eilen oli taas neuvola. Alkuraskaudesta tuntui, että neuvolakäyntejä on ihan liian harvoin ja olisin toivonut/tarvinnut niitä useammin enemmänkin mielenterveyteni vuoksi kuiin muuten, nyt siellä saa näköjään ravata alvariinsa. Eilen siis neuvolan mukaan 32+6 (jostain syystä oltiin aluksi neuvolan kanssa samoissa laskuissa, mutta jossain vaiheessa he siirtyivät laskuissaan meitä päivän edelle. Omissa laskuissamme eilen siis 32+5) ja neuvolatädin lohdullisia sanoja siteeratakseni: kaikki mitattavissa oleva on kunnossa. Paino kipuaa hitaasti mutta varmasti ylöspäin ja siitä "panikoin" joka kerta neuvolaan mennessäni, mutta toistaiseksi neuvolatäti on ollut painoasian suhteen aivan ihana. Kannustaa ja eilenkin taas totesi, että tilanne ei ole ollenkaan paha, kun vasta 8kg on tullut. Omat laskelmani ovat muutaman kilon edellä ihan vain siitä syystä, että ennen ekaa neuvolaa painoni kohosi 2-3kg ja sitähän neuvolatäti ei tiedä. RR 116/66, pissa puhdas ja kohdunpohjan korkeus 31,5. Vauva tuntui olevan selvästi raivotarjonnassa, joten mikäli pysyy loppuun asti kääntymättä, meillä ei pitäisi sen suhteen olla hädän päivää. 

Joku aika sitten terkkari laittoi minusta lähetteen "pelkopolille", jotta pääsemme juttelemaan synnytyksestä ja siihen liittyvistä fiiliksistä. Sain lääkäriajan juhannuksen jälkeiselle viikolle ultraa ja painoarviota varten ja jotenkin kuvittelin, että kätilön tapaaminen kuuluu siihen samaan pakettiin. Näin luuli terveydenhoitajakin, mutta kun viime viikolla soittelin äitiyspolille kysyäkseni mahdollisuutta mennä tutustumaan synnytysosastoon, puhelimessa ollut hoitaja sanoi, ettei näe varausta kätilön puheille. Otin tämän asian esiin myös eilen neuvolassa ja neuvolatäti sanoi selvittävänsä asian. Niinhän siinä sitten oli käynyt, että nyt priorisoidaan ja näin ollen se on joko lääkäri tai kätilö, mutta ei molempia. Totta kai haluan tuon painoarvion, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä, että tapaan vain lääkärin, jolla ei sitten loppujen lopuksi ole osaa eikä arpaa itse synnytykseen. Olisin niin mielelläni jutellut nimenomaan kätilön kanssa, koska hehän siellä paikalla ovat, kun jotain alkaa tapahtua. Noh, neuvolatäti oli vahvasti suositellut, että voisin saada ajan myös kätilölle ja nimeni on nyt kirjattu hoitajien jonoon. Aika itsessään saattaa mennä heinäkuun lopulle, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. 

Pelkopolin ajan kanssa sain myös "mainoksen" synnytyspelkoon keskittyvästä ryhmästä. Ryhmää luotsaa psykologi ja ryhmän pääasiallinen tarkoitus on harjoitella rentoutumista. Pääsin ryhmään mukaan ekan kerran vasta viime viikolla, joilloin ohjelmassa oli - yllätys, yllätys - tutustuminen synnytyssaliin. Osastolla työskentelevä kätilö kertoi meille kivunlievityksestä, synnytyksen vaiheista ja vastasi kysymyksiimme, mikä sinänsä oli aivan huikea juttu. Tieto kuitenkin lisää tuskaa ja jos vierailun tarkoituksena oli lievittää synnytykseen liittyviä pelkoja, se epäonnistui täysin. Voin lähes fyysisesti pahoin koko salissa oloajan. Muutamana päivänä ensimmäisen ryhmäkokemukseni jälkeen olen kuitenkin havainnut käynnillä sittenkin olleen positiivisia vaikutuksia oloihini ja oli hyvä nähdä ja kuulla asioista konkreettisella tasolla. Ilokaasua olisi saanut jopa kokeilla, jos olisi halunnut. Eilen pääsin ryhmään sitten toisen kerran ja se tuntui kaikin puolin antoisalta. Tuntuu hyvältä nähdä, etten ole ainoa jota pelottaa ja vertaistuki osoittautui jälleen kerran jokseenkin hyödylliseksi. On myös jotenkin hedelmällistä pohtia pelkojeni syitä ja sitä, mistä ne juontavat juurensa. Loppuaika käytettiin rentoutumisen opettelemiseen. Hukkaan ei mennyt sekään ja toivonkin oppivani jonkinlaisen "tekniikan", jota voin sitten tositoimissa hyödyntää. 

Viime viikolla jäin sairaslomalle ja vaikka mieli ei meinaa millään sopeutua ajatukseen omasta heikkoudesta ja monena päivänä on asian tiimoilta ollut varsinaisia luuserifiiliksiä, huomaan kuitenkin lähes päivittäin, että ei minusta enää töihin taitaisi olla. Lähikauppaan käveleminen (lue: lyllertäminen tai mateleminen) on varsinainen voimainponnistus, joten ehkä parempi, etten ole vastuussa heikkokuntoisista kanssaihmisistä. Alamahaa juilii päivittäin, mutta se lienee normaalia ja asiaankuuluvaa. Varsinaisia supistuksia ei tällä viikolla ole kuitenkaan ollut. Väsymys on edelleen ihan järkyttävää ja asiaa ei suinkaan auta öiset vessareissut, jotka pystyn jotenkin suorittamaan ilman varsinaista heräämistä, mutta jotka kuitenkin katkaisevat unen. Hedelmien himossani söin vielä purkillisen ananaspaloja eilisiltana tietäen varsin mainiosti, että ko. hedelmä kuuluu diureetteihin. Seurauksena himoilleni periksiantamisesta tein sitten ihan varmasti ennätyksen yöllisten vessareissujen määrässä: pikainen laskutoimintus aamulla kertoi käyntejä olleen ehkä kahdeksan (!!!)... Pientä herkistelyä alkaa myös olla ilmassa. Häpeäkseni minun on myönnettävä, että katsoessani Suurinta pudottajaa. Säälittävää. 

Vauva on tainnut tulla äitiinsä ainakin siinä, että päivät ovat varsin erilaisia. Eilen oli biletyspäivä ja liikehdintä oli ihan kokoaikaista. Tänään ollaan sitten vähän hiljaisemmilla fiiliksillä ja oikein saa tökkiä ja herätellä, että minkäänlaista liikettä saa aikaiseksi. Sykkeet kuitenkin kuuluivat vahvoina ja normaaleina, joten hengissä siellä ainakin ollaan. Tuollaiset tilanteet tosin saavat edelleen peikot mielessäni heräämään, mutta yritän selättää ne järjellä. Ja samaan aikaan pelkään, että juuri se järki johtaa minut harhaan...