Joskus kuvittelin, etten tarkkaile itseäni ikinä enempää kuin niinä kuuluisina piinapäivinä ennen plussaa. Väärin. Tällä hetkellä tämä tarkkailu alkaa jo olla taiteeksi kehitetty laji. Mutta kun vaan tuntuu siltä, että oireet vähenevät. Tissit ei muka ole yhtä kipeät kuin vielä vähän aikaa sitten ja jotenkin tuntuu, että repäisykivutkin, joita tuli tiiviiseen tahtiin, ovat kokonaan menneisyyttä. Pientä pahoinvointia on havaittavissa edelleen, mutta se lienee voi olla vain oire huolestumisestakin. On vain sellainen olo, että eihän me oikeasti voida sitä vauvaa syliin asti saada. Tänään myös aamupäivällä oli jonkinmoista jomottelua alaselässä ja sen diagnosoin tietysti alkavaksi keskenmenoksi. Sen verran vauhkona täällä siis olen, että siirsin ultra-ajan ensi viikon alkupuolelle. Kyllä sen sykkeen jo silloinkin voisi nähdä. Niin, ja jos siellä ei ketään ole, on parempi saada homma hoidettua ennen joulua. Mitään vuotoa ei edelleenkään ole ollut, mutta kyllähän vessassa käynti aiheuttaa muutaman ylimääräisen sydämen lyönnin.