Otsakkeesta se kai jo kävikin ilmi: tämän raskauden viimeinen puolikas on alkanut. Ihan hassua.

Rakenneultra oli tiistaina. Olin lähes paniikissa ainakin viikon ennen tuota ko. aikaa ja onnistuin kehittelemään mielessäni mitä kummallisimpia ajatusrakenteita, joiden kaikkien pääasiallinen tehtävä oli todistaa, ettei kaikki voi millään olla hyvin. Jotenkin valmistauduin henkisesti siihen, että turpaan tulee ja kunnolla. Koskahan sitä oikein osaa rauhoittua tämän asian suhteen? Sittenkö, kun lapsi on 18-v? Vai vielä silloinkaanko? Noista kummallisista ajatuksista yleisimpiä olivat ehkä pelko siitä, että kätilö ei suostu ultraamaan, kun tuo maha ei edelleenkään näytä vauvamahalta. Olin aikalailla satavarma, että se nauraa meidät pihalle ja toteaa vaan, että "ei tuon mallisissa makkaroissa mitään vauvaa voi olla". Toinen ajatuksia raastava ajatus oli - kiitos Googlen - että vauva on muuten ihan ok, mutta reisiluut on kokoa 12+3 tai jotain. Sydämen sykkeitä kuuntelin lähes neuroottisesti ja yritin selvittää kuinka pitkältä matkalta verisuonista lähtevän suhina-äänen voi kuulla. No, kuuluihan se, mutta ei tuota irrationaalista mieltä millään voi vakuuttaa.

Olen myös valinnut ensimmäiset kasvatusmetodini jo tässä vaiheessa. Tai oikeastaan jo varhaisultraan valmistautuessa. Meillä lahjotaan. Kahdesta aikaisemmasta ultrasta olen luvannut sintille tylsästi vaatteita, jos hän on hengissä ja hyvissä voimissa. Tällä kertaa lisäsin panoksia ja lupasin hänelle ensimmäisen pehmolelun, mikäli kaikki on hyvin. Olen siis kohdannut vanhemmuuden heikkouden itsessäni. Säälittävää.

Ultra-aika tuli ja luukulla ilmottautuessa tokasin, että "jos en olis raskaana, niin pyytäisin rauhottavaa. Oon ihan paniikissa." Vastaanottava hoitaja oli kuitenkin asiansa osaava ja pyrki rennolla vitsailullaan kai rauhoittelemaan ja kyseli onko liikkeitä jo tuntunut. Onhan niitä, mutta siinä vaiheessa, kun on aivan varma, että jokin menee pieleen, niistä liikkeistäkin on tullut suolenmutkia ja ilmavaivoja.

Ultra itsessään meni hyvin. Sintti vastaa viikkoja reisiluita myöden. Sydän sykki, aortankaari oli näkyvissä, kuten myös nenäluu. Ja kaikki muu, mitä pienessä ihmisessä pitääkin olla. Jalkoväliään siveydensipulimme ei meille vilauttanut, mutta sukupuolta kysyimme siitä huolimatta. Kätilö antoi oman veikkauksensa, joskin totesi, ettei veikkauksella ole vaihto- tai palautusoikeutta eikä lastenhuonetta vielä kannata tietyllä värillä maalata. Hän kuitenkin näytti, mihin veikkauksensa perusti ja se tuntui jotenkin vielä varmemmalta, kuin jalkovälin näkeminen. Mutta samapa tuo kumpi sieltä tulee, kunhan vaan tulee.

Ultran jälkeisenä aamuna kalkkitablettia ottaessani totesin Miähelle, etten ollut edes tajunnut pelätä sitä, ettei vauvallamme olisi pääkalloa ennen kuin kätilö totesi hänellä olevan tarvittavat luut...

Tämän viikon in-listalla ovat edelleen Brunbergin suukot. Appelsiinitkaan ei ole huonompi juttu. Mansikkajäätelöstä puhumattakaan.

Ps. Lupaus pidetty ja sintti on saanut ensimmäisen lelunsa.