Tänään oli se päivä, jolloin minusta piti tulla äiti. Se päivä, jolloin oman nyyttini laskettu aika olisi ollut. Ne toiveet ja haaveet päättyivät verensekaisesti vessanpönttöön jo alkumetreillä, mutta päivämäärä on kummitellut mielessäni siitä asti. Siitä asti olen toivonut uutta raskautta, mutta kaikkein mieluiten olisin kuitenkin ottanut sinut, oma kullannuppuni. Niin toivoin ja odotin sinua. Niin halusin pitää sinua sylissäni. Mutta jossittelu on ihan turhaa, koska mikään tai kukaan ei voi tuoda sinua takaisin. Lepää siis rauhassa ja missä sitten oletkin, toivon, että tiedät eläväsi sydämessäni aina.

Tunnemylläkkä olisi voinut olla aika erilainen ilman nykyistä olotilaa. Ei sillä, että tämä uusi raskaus voisi koskaan korvata sitä keskenmennyttä, mutta karu tosi asia lienee, etten millään olisi voinut saada kumpaakin. Olen kuitenkin pystynyt kohtaamaan päivän pienemmillä surukertoimilla uudestaan raskaana, kuin ilman sitä. Tänään tosin on ollut jokseenkin kovantuntuisia kipuja, mutta yritän luottaa siihen, että niin kauan, kuin vuotoa ei ole, kaikki on ok. Takaraivossa asuu silti pelko: näinhän se km viimeksikin alkoi...