Edellisestä postauksesta on luvattoman pitkä aika, mutta elämä on vienyt mennessään ja aika ja energia ei ole tahtonut riittää mihinkään "ylimääräiseen". Eilen oli kuitenkin viimeiset luennot tämän kevään osalta ja kunhan vielä pari pikku raporttia väkerrän ja käyn yhdessä uusintatentissä kesäkuussa, voin jättää opiskelut unholaan hetkiseksi. Olen tyhmyyksissäni tehnyt myös täyttä listaa töihin toukokuun alusta ja se ei ole osoittautunut hyväksi kombinaatioksi koulun kanssa. Aamut on istuttu luennoilla ja illat tehty töitä. Vapaapäivät on menneet enimmäkseen kouluhommissa, joten helpotus on suuri, kun vihdoinkin voi kuvitella viettävänsä vapaat ihan vain vapaina. 

Raskaus etenee omalla painollaan, vaikka edelleenkään en täysin osaa luottaa siihen, että kaikki voisi mennä hyvin. Ystäväni kysyi pari kuukautta sitten pelkäänkö synnytystä. Silloin vastasin, etten vielä pysty ajattelemaan niin pitkälle, kun tässä on vaikka kuinka monta muuta asiaa pelättävänä ennen sitä. Nooh, nyt on päästy synnytyspelkoihin asti. Kauhistuttaa ajatellakaan koko asiaa. Minun mielessäni olen vain raskaana ja sitten minulla on vauva. Siihen väliin jää synnytyksen kokoinen musta aukko, jota en kykene ajattelemaan ilman kauhua. Onnekseni sain muuttomme myötä uuden neuvolatädin, jonka kanssa asiasta puhuttiin jo eka tapaamisella ja jäi tosi kiva fiilis siitä tapaamisesta. Kaipa se edellinenkin täti oli ihan ammattinsa osaava, mutta jotenkin vain onnistuin aina tulemaan neuvolasta sillä fiiliksellä, että "olenpa tyhmä". Oikein ei sitten uskaltanut enää kummemmin kyselläkään mieltä askarruttavia asioita, kun kaikki on vaan "normaalia". Ei sillä, kyllä kai ne mieltä askarruttavat asiat ovatkin ihan normaaleita ja raskauteen kuuluvia, mutta jotenkin sitä kuitenkin toivoisi sitä, että kokee tulevansa huomioonotetuksi kaikkien kysymystensa kanssa. -Siitäkin huolimatta, että asiat ovat normaaleita. Mutta uusi täti, uudet kujeet. Täti suositteli ns. "pelkopolilla" käyntiä ja rivien välistä antoi ymmärtää, että mikäli itse sitä toivomme, hän voisi lähetteeseen laittaa myös toiveen lääkärin tapaamisesta ja ultrauksesta. Ja mehän halusimme. Kiva tietää, että minkä kokoinen vesseli sieltä on tulossa, vaikka toisaalta mietityttää sekin, että jos vauva sattuu olemaan kovinkin suuri, olisi ehkä parempi etten sitä näissä kauhuissani tietäisi. Luulen tuon pelkoni liittyvän alhaiseen kipukynnykseeni, viime syksyn lääkärikokemuksiini sekä keskenmenoon, joka vähäisistä viikoista huolimatta on tainnut jättää elämääni oman varjonsa. Mutta ensi kuun lopulla menen siis synnytyssairaalaan peloistani puhumaan ja vaikka kaikkea pelkoa tuskin voidaankaan poistaa, voidaan ehkä puhua vähän siitä, mistä pelkoni on tullut ja miten sitä voisi lievittää. 

Sintti itsessään tuntuu voivan hyvin. Maha on pullahtanut näkyviin vasta ihan viimeisten kahden viikon aikana. Vielä viime viikon alussa eräs koulukaverini, jonka kanssa näemme lähes päivittäin, sanoi, ettei ole ollenkaan tiennyt raskaudestani :). Potkut tuntuu ja näkyy voimakkaina ja mamman hengitys muuttuu kumman nopeasti puuskuttamiseksi ihan jo normikävelyssä. Pientä supistelua saa aikaiseksi juurikin kävelemällä tai muuten vain rehkimällä, mutta oikeastaan koko raskaus on mennyt tosi hyvin fyysisen voinnin suhteen. Nyt jatkan töissä kesäkunn  lopulle ja jään sitten äitiyslomalle. Tosin ovat töissä tienneet tilanteestani jo keväämmällä enkä todellakaan aio jäädä kärvistelemään, jos olo tuntuu jotenkin tukalalta tai muuten ilmenee jotain vaivoja. Sairaslomalle olen siis valmis jäämään herkästi, jos sille on tarvetta, mutta mikäli olo jatkuu entisenlaisena, uskoisin selviäväni mammaloman alkuun saakka. 

Hankintoja emme ole juurikaan vielä tehneet. Kahdet vaunut on hankittu, mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Toiset vaunut huusin huuto.net:stä parvekevaunuiksi ja toiset ostettiin Vaunulasta. Tuo tarvikkeiden kummallinen maailma on niin laaja, ettei oikein millään osaa ensikertalaisena ajatella mitä tarvitsee ja mihin pitää kiinnittää huomiota. Vaunut ostettiin siis pienen googlauksen ja omien mieltymyksien perusteella ja nyt vaan toivotaan, että valinta oli juuri meille oikea. Sänky on periaatteessa valmiiksi katsottu ja hoitopöydällekin on paikka varattu, joten eiköhän ne hankinnatkin tule tehtyä :). Vaatteita sain pienen nyssäkän vanhana (tosin ihan hyväkuntoisina), mutta silläkin saralla lienee piipahdettava vielä kaupassa ennen elokuun alkua.

Olen jo usemman viikon odottanut sitä kuuluisaa keskiraskauden energisyyttä, mutta taidan menettää toivoni sen suhteen. Minua kun vaan väsyttää ihan koko ajan ja nukkuminen tulee lähitulevaisuudessa olemaan jokaisen vapaapäiväni suunnitelma. Jos ei energisyys minua saavuttanutkaan, niin jospa edes se pesänrakennusvietti sitten. Sille olisi todellakin käyttöä: muutosta taitaa olla jo reilusti yli kuukausi, mutta vasta eilen sain matot lattialle ja laatikoita on vielä vaikka kuinka purkamatta. Ei vaan jaksa. Mutta jos sitten heinäkuussa... Mielialanvaihtelut ovat suurimmaksi osaksi jättäneet minut rauhaan. Tosin sitten, kun mieli vaihtaa alaansa, se tapahtuu sellaisella voimalla ettei mitään rajaa. Raivarit ovat jääneet yhteen ainoaan kertaan, mutta se olikin sitten kokemuksena koko perhettä ravisuttava. Perhevalmennuksessa sanottiin äidin usein miettivän suhdetta omaan äitiinsä raskauden aikana. Minä en ole juurikaan tuota suhdetta pohtinut, minä olen miettinyt miehen suhdetta aikaisempiin lapsiinsa. Ja tämä uusperhekuvio on kieltämättä saanut tunteita aikaan ihan reippaasti viime viikkoina. Kaipa se on vaan ihan normaalia surutyötä siitä, ettei meillä koskaan eletä sitä aikaa, että meitä on vain minä ja Miäs. Tai sitä meidän kahden välistä odotusta. Onhan tämä omalta osaltaan sitä, mutta siihen kuitenkin aina liittyy taustatekijöitä ja jo olemassa olevia ihmisiä, jotka väkisinkin vaikuttavat elämäämme ja odotukseemme. Pahimmat karikot on kuitenkin toivottavasti ylitetty tuossakin asiassa ja elämä menee omalla painollaan. 

Näihin mietteisiin ja tunnelmiin tällä kertaa...