Viimeisten kuukausien aikana olen tullut tietoiseksi niistä miljoonista asioista, jotka ovat "normaaleita" raskaana ollessa. Samapa tuo ihmetteletkö tuntemuksiasi ystäville, neuvolan tädille tai erikoislääkärille, vastaus on yleensä kiireinen "se on ihan normaalia." Ja hyvä niin. Jos kaikki nämä nippailut ja kummallisuudet tarkoittaisivat jotain epänormaalia, kuka tätä raskautta kestäisi? Silti tuo toteamus ärsyttää. En minä niitä tuntemuksiani siksi "valita", että jotenkin pohjimmiltani ajattelisin jonkun olevan perusteellisesti pielessä (en ainakaan myönnä sitä!!!). On vain asioita, jotka ovat epämiellyttäviä ja joihin mielellään ottaisi vastaan ihan minkälaisen neuvon tahansa, kunhan asiaa vain saisi hieman helpotettua olkoonkin sitten kyse kohtuullisen kivuliaista ja sitäkin epämukavammista peräpukamista tai kipuilevista jalkapohjista. Kaikkein eniten kuitenkin toivoisin sitä, että joku jaksaisi kaksi ja puoli sekunttia kuunnella aikuisten oikeasti ennen kuin leimaa minut normaaliksi. Rakkaat kanssaihmiset, olisiko se liikaa vaadittu?

Alkuviikosta kuitenkin törmäsin tilanteeseen, jossa tämä normaalius oli vain ja ainoastaan mieltäylentävää. Kuvittele itsesi pelkopolin lääkärin lavitsalle. Lääkäri on juuri ultrannut vauvasi ja todennut kaiken olevan niin kuin pitääkin. Vauva on tosin pienenlainen, mutta ihan normaaleissa (jep!) rajoissa silti. Olen myös saanut pienen puheen (okei, lue: saarnan) alatiesynnytyksen hyödyistä ja keisarinleikkauksen vaaroista ("seuraavan kerran, kun tulet raskaaksi, tulet huomaamaan miten paljon haittaa keisarinleikkauksesta on. Kohtusi irtoaa ja elämäsi on yhtä helvettiä." Lievä sarkasmi ja kärjistys lienee sallittu...) siinä vatsa paljaana maatessani, kun yhtäkkiä huomaan itkeväni kohtuullisen vuolaasti. Tuossa hetkessä oli varsin lohdullista kuulla olevansa NORMAALI. Joskus siis näinkin. 

Miäs kysyi myöhemmin syytä itkulleni. Ai, pitäisikö sille olla joku syy? En minä tiedä mistä se tuli, pääsi yllättämään itsenikin. Liekö se kuitenkin liittynyt jollakin tavalla siihen, että minun on edelleen vaikea uskoa, että saadaan tämä vauva syliin ja se kulminoituu tuohon synnytyksen hetkeen. Vaikka ei siitä taideta hetkessä selvitä. En minä osaa niitä pelkojani niin selitellä ja analysoida. Ne tulevat ja menevät ja yritän ottaa sen osana elämää. Miäs totesi yhtenä päivänä, että kaikki se pelko ja epävarmuuden tunne kuuluu vanhemmuuteen. Sitä kai tässä on sitten tiedossa seuraaviksi vuosiksi ja vuosikymmeniksi. 

Vauvalla oli siis kaikki hyvin ja se oli tietysti helpottava tieto. Hän oli ystävällisesti kääntynyt raivotarjontaan, mutta sen verran tuntuu tilaa edelleen olevan, että ehtii ja kykenee vielä tekemään vaikka mitä yksiössään. Kuitenkin tuon maanantaisen tiedon perusteella pyrin valmistamaan itseäni ihan normi alatiesynnytykseen ja se sai mieleni kummallisesti rauhoittumaan. Yksi ultra on vielä tulossa joskus kolmen viikon päästä tuon pelkopolin puolesta ja jos sitten on jotain syytä miettiä muita vaihtoehtoja, niin niitä mietitään silloin, mutta muussa tapauksessa mennä vallitsevan tilanteen mukaisella valmistautumisella.

Tänään oli viimeinen "synnytyspelkoryhmä" ja voin täydestä sielustani sanoa, että ilman tuota ryhmää olisin aivan hukassa ajatuksineni. Se, että ylipäänsä voin kuvitella itseni synnyttämään tämän lapsukaisen joskus (tai siis viimeistään seitsemän viikon päästä), on pitkälti tuon ryhmän ansiota. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen voinut istua siellä puhumassa halki niitä pelottavia asioita ja saamassa tukea omiin prosesseihini. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille vähänkään samassa tilanteessa oleville. Kannattaa!

Äitiysloma alkaa huomenna. Tähän on hyvä lopettaa tällä erää.