Viikonloppu vierähti niin kavereiden kuin sukulaistenkin tapaamisen merkeissä. Kumman normaalina sitä kykeni olemaan, vaikka mielessä olikin ihana ajatus siitä, että minussa kasvaa salaisuus. Ensimmäinen mieliteko on ilmaantunut: voisin juoda appelsiinimehua ihan litratolkulla. Myös muu oirehdinta on ehkä hieman lisääntynyt. Repäisyjä tuntuu, kun kääntyy sängyssä nopeasti tai nousee seisomaan. Aivastelen myös sarjatulituksena, mikä on tuttu juttu keväältä. Tissikipua on edelleen ja jos oikein kuvittelen, voin myös kuvitella nännipihojen laajentuneen hieman. Kuitenkin ehkä se tärkein oire on tädin poissapysyminen. Pitäisiköhän se digitesti tehdä tuolta kaapista pois polttelemasta?

Viikonloppu itsessään oli tosi mukava. Oli kiva nähdä ystäviä ja viettää aikaa rennosti. Kukaan meistä ei oikein ole ryyppy-ihmisiä, mutta tulihan se skumppapullo porukalla avattua kuitenkin. Toivon, ettei kukaan huomannut, ettei juoma mukistani kadonnut... Vaikka kaipa tämä salaisuus aikanaan kaikille selviää, mikäli pysyy matkassa mukana. Jotenkin olen alkanut pelätä tuulimunan mahdollisuutta. Onhan noita oireita niin, että jotakin kropassani on toisin, mutta on kai niitä "tuulimunijoillakin"? Varhaisultraan ei kannata ihan vielä mennä, mutta mietin sen tilaamista silti. Olisi kai hyvä, jos olisi joku kiintopiste, mihin tähtää pessimististen ajatusten iskiessä. Niin toivontoivontoivon, että minussa todella kasvaa joku ja että tämä joku kestää mukana.

Huomenna pitäisi muistaa perua lapsettomuuspolin aika, joka olisi ollut seuraavalla viikolla. Jossain alitajunnassani tosin mietin kummallistakin kummallisempaa ajatusta, että näinköhän sitä kannattaa perua, jos sitä kuitenkin vielä tarvitaan. Totuus on kuitenkin, että kävipä maha-asukin kanssa niin tai näin, niin olemme onnistuneet raskautumaan kaksi kertaa, joten eiköhän me siinä suhteessa olla kunnossa.

Tällä hetkellä olen kuitenkin raskaana ja siitä onnellinen.