Ennen rakkaan poikani syntymää minulla ei ollut oikein minkäänlaista mielipidettä imettämisestä. En siis ole ikinä kuulunut (enkä kuulu vieläkään) niihin fanaattisiin imetyksen puolustajiin, joiden mielestä imetys on niin pyhä asia, että se on runnottava läpi vaikka sitten sekä äidin että lapsen mielenterveyden kustannuksella. En myöskään kuulunut niihin, jotka jo odotusaikana tietävät, ettei imetys vain sovi heille ja salakuljettavat korviketta sairaalaan, kun sitä niin nihkeästi siellä annetaan. Ajattelin vain, että imetystä yritetään, mutta mikäli se ei syystä tai toisesta onnistu, so what. 

Näin melkein kolmen kuukauden kokemuksella voin sanoa, että mahdollisuus imetykseen on helpottanut elämäämme kummasti. Tissi kulkee kätevästi mukana paikkaan kuin paikkaan (vaikka mielelläni ne kotiin joskus jättäisinkin ihan vain kokosyistä...) ja aina jostain sellainen nurkka löytyy, jossa tissin voi kaivaa esiin. Ja onhan tuo luomutuote kauppatavaraa halvempaakin. Puhumattakaan äidinmaidon vastustuskykyä lisäävästä vaikutuksesta. Täysimetyksellä mentiin alkuun ja melkein mennään vieläkin. Nykyisin poika saa korviketta silloin, kun äidin hatara vaisto sanoo, että tissi ei riitä. Joskus vaisto pitää paikkansa, joskus ei. Ainakin, jos korvikkeen menekistä pystyy mitään päättelemään. Sen lisäksi pojalla on kummallinen tapa ottaa jossain vaiheessa imetystä kiinni nännistä (ei siis kunnon imuotetta, vaan nimenomaan nännin päästä) ja viskoa päätään. Ei tee kutaa äidille, ei. Sitä kun on muutama kerta tehty ja molemmat tissit tärvelty (äidin hermoista puhumattakaan), on aika kaivaa pullo esiin. Sitä riepokoon koko pienen sielunsa kyllyydestä. 

Mitään sen suurempaa epäonnistumisen tunnetta en näistä imetysasioista suostu kokemaan, mutta kyllähän se jonkunlaista haikeutta herättää, etten enää olekaan niin kaikkivoipa. Se kaikkivoipaisuus kun taisi alkuun olla se asia, johon imettämisessä ihastuin: tuo pieni aarre saa minusta kaiken, mitä se tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen (okei, ehkä se oli synnytyksenjälkeistä narsismia). Toisaalta en  malttaisi odottaa kiinteiden aloittamista, toisaalta sanon kai jollakin tasolla hyvästejä imettämiselle. Suhtautumiseni tähän kaikkeen on varsin ambivalentti. Yksi asia on kuitenkin varma: tisseilläni on vihdoinkin tarkoitus, vaikka koko nuoruuteni olinkin sitä mieltä, että pois joutaisivat mokomat turhakkeet, jotka Luoja on kiusallaan ruumiiseeni istuttanut.