Aamu ei alkanut kovin hyvin. Bussi oli nimittäin taas myöhässä. Ja kun yksi bussi on myöhässä, myöhästyn myös seuraavasta ja vaikka näitä busseja täällä ihan kohtuumukavasti liikkuukin, silti myöhästyin töistä melkein 20 min. Päästyäni työpaikalle, havaitsin työntekijäkadon pyyhkäisseen aika rankalla kädellä. Syynä tietysti tähän vuodenaikaan oksennustauti, eikä ystävämme Norokaan ole täysin poissuljettu. Mutta joo, ihan kauhean hektinen ei työpäivästä tullut, mutta pikkupuuhaa kuitenkin koko ajan oli.

Oma pahoinvointini tuskin ainakaan tänään on ollut oksennustaudista johtuvaa *koputtaa puuta*. Pahoin on silti voitu. Mutta olen jotenkin hirmu kiitollinen tuosta pahasta olosta, jonka uskon olevan merkki siitä, että tämän nahkan sisällä elää minun lisäkseni joku muukin. Nälkä elää ihan omaa elämäänsä ja kun se päättää iskeä kunnolla, on parasta olla jotain naposteltavaa käden ulottuvilla tai muutoin on ovenkahvat vaarassa. sitä on nimittäin valmis syömään melkein mitä tahansa siinä vaiheessa. Ja samaan aikaan on ihan hirveän nirso, kun mikään ei tuntuisi menevän alas. Appelsiinimehua menisi edelleen litratolkulla, kun taas vanha ystäväni Pepsi Max on täysin poissa kuvioista. Parempi näin.

Iltapäivän koittaessa aloin jo olla aika hermona ja töistä päästyäni sydän hakkasi  aika tavalla. Tapasin Miähen kaupungilla ja yhdessä jatkoimme kohti lääkärikeskusta. Olin niiiiiiiin hermona, etten meinannut nahoissani pysyä. Yritin valaa itseeni uskoa, että kaikki on hyvin, mutta jotenkin sitä on niin kamalan vaikea uskoa. Ja kai sitä yrittää aina tuommoisissa tilanteissa psyykata itseään pahimman varalle.

Lääkäri oli mukava vanha herra ja täytyy kyllä sanoa, että kohtelu oli varsin hyvää. Ensin haastateltiin ja sitten housut pois ja tötsä sisään. Ja arvatkaa mitä? Siellä se pieni sydän vilkkui. Jep, kyllä itkin. Ihan vain pari pientä kyyneltä, mutta silti. Oli se vaan niin hieno hetki. Sintti on ihan oikeassa paikassa, koko vastaa viikkoja ja sydän sykkii. Huikeaa. Lääkäri-setä vielä rauhoitteli sanomalla, että tietenkään ei voi luvata ja taata, että mitään edellisen raskauden kaltaista ei tapahdu, mutta totesi sitten, että pahimmat karikot on kuitenkin ohitettu ja mahdollisuudet keskenmenolle ovat huomattavasti pienentyneet. Niihin sanoihin minä tarraudun. Miäs oli ihan hirveän suloinen. Oli ostanut meille (tai siis vauvalle) pienen norsuhelistimen, jonka antoi ultran jälkeen. On se vaan niin suloinen. Siis Miäs. Ja miksei se helistinkin. Olen ihan hirveän onnellinen ja iloinen ja nyt, jos koskaan on sellainen olo, että haluaisin soittaa kaikki kaverit läpi ja kertoa uutisia. Pitäydyn kuitenkin vain sisaressani ja äidissäni, jotka ovat kuitenkin se tuki ja turva siinäkin tapauksessa, että kaikki ei mene suunnitellusti. Teineille varmaan kerrotaan jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa.