Viime yönä ehdin ajatella monta blogikirjoitusta. Löysin helposti oikeat sanakäänteet ja mielestäni osasin ilmaista tunteitani oikein rehellisesti ja aidosti. Harmi vaan, ettei juuri silloin ollut konetta lähistöllä, jotta olisin voinut hienot ajatukseni suoltaa aivojeni sopukoista konkreettisempaan muotoon. Vietin viime yön naikkarin os:lla. Torstaina ajattelin, että pahin on taas taaksejäänyttä ja maha alkaa toipuaa, mutta perjantai-aamun totuus oli kovasti toisenlainen. Heräsin ihan järkyttäviin kipuihin, jotka johtivat tieni paikalliseen arvauskeskukseen. Diagnoosiarvio ko. laitoksessa oli kohtutulehdus, jota kyllä itse hieman epäilin jo siinä vaiheessa ihan vain siksikin, että kuumetta minulla ei ole ollut koko kivun aikakautenani ja uskoisin kohtutulehduksen sen nostavan. Myöskään tulehdusarvot eivät ole kohonneet ja tuskinpa kohtu voisi tulehtua ilman, että se verikokeissa näkyisi. Yhtä kaikki, sain lähetteen päivystykseen ja siellä muutamia tunteja makoiltuani tapasin jopa kiireisen lääkärin. Ultraa sisään ja silleen. Tulos: ei yhtään mitään. Kivun syy jäi siis mysteeriksi. Mysteeriksi se jäi myös erilaisten lääkekokeilujen jälkeen ihan vain siksi, että kovin suuria vaikutuksia ei tahtonut tulla esiin millään myrkyllä. No, löytyihän se sopivan vahva aine sitten ja olo palasi hieman ihmismäisemmäksi. Yön sitten lepäilin siellä osaston puolella saaden piikkejä takalistooni aina, kun kipu tuntui pahenevan. Aamun päivystävä otti jälleen ultran käteensä ja totesi kivun olevan ei-gynegologista. Hieman yllätyin, kun kipu omasta mielestäni oli juurikin siellä munasarjojen kohdalla. Mutta ei auta, pakko luottaa lääkäriin. Hänen teoriansa oli, että kipu on vatsanpeitteissä. Ja voihan se siellä ollakin. En vain oikein keksi mistä se on sinne mennyt/tullut. Minulla on joskus todettu lievä sensorinen polyneuropatia, josta ei juurikaan elämääni ainakaan toistaiseksi ole juurikaan minkäänlaista haittaa tai hidastetta ollut. Tohtori mietti voisiko kivuillani olla jotain yhteyttä ko. tilaan. Kaipa se mahdollista on, mene ja tiedä. Joka tapauksessa palasin siis kotiin edelleen aika kipuilevana, mutta hieman rauhallisemmalla mielellä. Olin jo ehtinyt miettiä ne pahimmat vaihtoehdot kivun syyksi ja lähestulkoon huutokaupannut munasarjani ja lahjoittanut kohtuni hyväntekeväisyyteen ihan vain käydäkseni kauppaa mahdollisesta raskautumisesta. Tai sen mahdottomuudesta. Mutta paikat on todettu siisteiksi ja kaikki tarvittava tuolta alakerrasta löytyy, joten sen suhteen olen nyt päättänyt rauhoittua. Ja kai tuota kipuakin paremmin sietää, kun tietää, ettei se ole mitään vakavaa. Kipua se on silti ja minähän en ole koskaan oikein tullut kivun kanssa hyvin toimeen. Lääkäri lupasi laittaa lähetteen kipupolille jatkoja varten, joten josko sieltä saisi jotain uutta kivunsietorintamalle.

Ovis tuli siis jollakin tavoin hyödynnettyä torstai-iltana. Toiveet tämän kierron tuloksista onkin sitten jääneet noiden nauttimieni myrkkyjen varjoon ja kauheasti ei taida olla tässä kierrossa jännäiltävää. Jos nyt olisi ollut muutenkaan. Toivottomuus alkaa vallata alaa ja olen lähestulkoon varma, että ei meille sitä vauvaa koskaan ole tulossa. Ihan suotta kiusaan myös itseäni "ilman keskenmenoa olisin jo äitiyslomalla" -ajatuksilla. Tottahan se olisi, mutta keskenmeno on tapahtunut ja minun on ihan turhaa jossitella asioita, jotka ovat mahdottomia. Jossain sieluni syövereissä tunnen myös syvenevää katkeruutta. Miksi toiset saa ja me ei? Miksi toiset onnistuu ja me ei? Mitä pahaa minä olen tehnyt, ettei minun haaveeni toteudu? Jos raskaaksituleminen oikeasti on näin hankalaa, niin miten on mahdollista, että joissain perheissä lapsia tulee kuin liukuhihnalta? Keskenmenosta tulee ensi viikolla 7 kuukautta, joten miksi vaivata itseään näillä pohdinnoilla? Toisaalta - miten näistä pohdinnoista pääsee eroon? Helpottaako se sitten, kun minun lapseni syntymättömyyspäivä on ohitettu? Totta kai ajattelin, että olen varmasti ja tukevasti raskaana viimeistään keskenmenneen laskettuna aikana, vaan toisin taisi käydä. Tämä kun oli se viimeinen kierto missä se olisi ollut mahdollista ja siihen surulliseen päivään ei ole enää kuukauttakaan.

Maailmanparas Miäs on osoittautunut parhaaksi tässäkin asiassa. Puhumme asiasta ja tiedän voivani purkaa tuntojani hänelle ihan koska vain ja vatvoa asiaa ihan niin paljon, kuin minulle on tarpeellista. Tuskin me silti kuitenkaan koemme asiaa samalla tavalla. Hänhän on jo isä. Se, onko hänellä vielä yksi lapsi lisää, ei tee hänestä yhtään enempää isää, kun se taas tekisi minusta 100% enemmän äidin. Lapsettomana uusperheessä siis. Välillä minun on ihan järkyttävän vaikea suhtautua Teineihin järkevästi. Se ei kuitenkaan ole missään määrin heidän vikansa, se on kokonaan minun heittelevän tunne-elämäni ansiota. En usko olevani kiukkuinen siitä, että Miähellä on ollut perhe ennen minua. Luulen, että olen enemmänkin katkera siitä, etten itse pysty samaan hänen kanssaan. Jälleen kerran mietin mitä vikaa minussa on, että asiat ovat menneet niin kuin ne ovat tällä hetkellä. Ja jälleen kerran olen vaille vastausta...

Otan siis vielä yhden Panacodin ja yritän jollain tavalla harhauttaa kivun jättämään minut ja siirryn ajattelemaan positiivisempia mietteitä.