Niinhän siinä sitten kävi, että veljeni perhe lisääntyi pienellä prinsessalla. Onnea vaan heille. Eilen, kun uutisen kuulin, oli pakko tirauttaa pienen pienet itkut. Serkukset kun olisivat voineet syntyä parin viikon välein ja saada toisistaan parhaat ystävykset. Ja muutenkin. He saivat pääpotin, me saamme... Niin, mitä me saamme? Maksaa arpajaisverot korkojen kanssa? Kyllähän minä olen iloinen ja onnellinen heidän puolestaan. Siitä, että heidän haaveensa toteutui ja siitä, että prinsessa on terve ja toivottu. Ja siitä, että he pääsevät elämään vauvan tuoksuista arkea koko suvun pörrätessä ympärillä. Silti kateus ja katkeruus ovat osa elämääni vaikka kuinka taistelisin vastaan. Yritän ajatella positiivisesti ja miettiä mitä kaikkea me voimme tehdä ja miten voimme tästä lapsettomuudesta nauttia, mutta ei sekään yhtälö oikein toimi. Me kun emme ole lapsettomia sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän elämämme pyörii kuitenkin niin paljon Teinien ehdoilla ja ympärillä, että ei niistä positiivisista asioista oikein osaa nauttia. Kun niitä on niin vaikea edes nähdä.

Kaikesta tästä huolimatta tänään on jotenkin toiveikkaampi päivä taas. Onneksi niitä edes välillä osuu matkamme varrelle. Tänään jaksan kaikesta huolimatta uskoa, että meillekin vielä joskus suodaan onnea ja taikapölyä. Tänään jaksan uskoa ja luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ihan niin pitkälle uskoni ei riitä, että uskaltaisin julistaa uskovani, että meillekin vielä joskus vauva tulee, kun siitä ei oikeasti ole takeita, mutta ehkä se taikapöly on sitten jotain muuta meidän kohdallamme, kuin vauva, jos meille ei vauvaa suoda. Ja kyllähän elämässä on paljon iloisia juttuja kaiken tämän keskelläkin, vaikka usein ne ajatukset kulminoituvatkin tuohon yhteen asiaan. Meillä on Miähen kanssa kuitenkin tosi hyvä olla yhdessä ja se on sen verran iso asia, etten haluaisi sitä koskaan unohtaa olipa elämä kuinka rankkaa hyvänsä muuten. Se, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni ja joka rakastaa minua juuri tällaisena, on enemmän kuin kullan arvoinen asia. Miästä en vaihtaisi, joten mukana tuleva pakettikin on vain hyväksyttävä. Sitä paitsi, kyllähän siitä paketista iloakin joskus on, vaikka välillä tuntuukin siltä, että saan tästä vanhemmuudesta ne velvollisuudet (pyykinpesun, ruuan laiton, siivouksen, kinastelut, käskemiset, etc.), mutta niistä iloisemmista asioista en yleensä pääse nauttimaan, koska en kuitenkaan ole näiden teinien vanhempi. Ja kenen kanssa tämänkin asian jakaa, kun ei näitä kuvioita aina itsekään ymmärrä? Eräälle läheiselle ihmiselle yritin asiaa selittää, mutta saatuani vastaukseksi, että "kyllähän noihin samoihin asioihin törmää omienkin lasten kanssa" tajusin, etten kovin hyvin osannut itseäni ilmaista. Eihän minulla ole vertailukohtaa, joten mikä tai kuka minä olen ottamaan kantaa siihen?

Kohtuullisen pitkän ajan olen saanut olla viime aikoina rauhassa vauvakyselyiltä, mutta nyt siihen taas törmäsin yhtenä päivänä käydessäni kahvilla kaverin kanssa, jota en ole aikoihin nähnyt. "Ette te ole vauvoja ajatelleet hankkia", kuului kysymys. "Nooh, emme em oikeastaan muuta ole viime aikoina ajatelleetkaan", vastasin minä mielessäni. Hymyilin ja sopersin jotain iästäni ja siitä, ettei tässä nyt oikein tiedä tästä elämästä ja "kun nämä työkuviotkin ovat vähän hakusassa..." Ihminen oppii mitä vaan niin halutessaan. Näyttelemistäkin.