Jahas. Se olisi sitten niinkun uusi päivä edessä. Virallisella päivämäärällä ei niin väliä, minulle se on kuitenkin 40+6. Lasketun ajan ihana seesteisyys on taakse jäänyttä aikaa ja olemme takaisin lähtöruudussa. Mitä pitempään tässä synnytyksen odottelussa menee, sitä suurempi on jälleen se kauhu, jota ko. tapahtuman ajattelu minussa saa aikaan. Osittain lienee johtunee siitä, että vauva kasvaa joka päivä. Epäsuotuisasti ajatuksiini saattaa vaikuttaa myös legendat, joita olen käynnistyksestä ja siihen liittyvästä kivusta kokenut. Minulle taisi käydä kuin suomalaisille yleisurheilijoille: turnauskestäväisyys oli ajoitettu väärin. Pari viikkoa sitten olin hyvinkin motivoitunut synnyttämään ja punkemaan vauvan ulos itsestäni - nyt tuo motivaatio on täysin nollassa ja toivon vain, että fysiikkani pystyy sen hoitamaan vaikka psyykkinen puoli ei ihan mukaan lähtisikään. Siis sitten joskus, kun sen aika koittaa. 

Viimeinen neuvola oli eilen. Mikäli vauva ei itsekseen löydä tietään ulos, on yliaikaiskontrolli sitten 41+5, joka on ensi tiistai. Siellä sitten päätetään käynnistyksestä, joka on viimeistään 42+1, eli ensi viikon perjantaina. Noiden päivämäärien luulisi helpottavan oloa, mutta jotenkin ei siltä tunnu. Tuntuu lähinnä siltä, että meitä on huijattu. Että tämäkin juna meni jo ja lippuni ei sitten kelvannutkaan. Hormonit taitaa olla jälleen/edelleen aika pinnassa ja mielialojen, itkuisuuden ja toivottomuuden keskellä olenkin diagnosoinut itselläni "synnytystä edeltävän masennuksen". Terkkari kysyi neuvolassa eilen, että mitä itse tässä tilanteessa toivoisin. En tiedä. Olen umpikujassa. Totta kai haluan sen vauvan, vaikka nyt jo poden syyllisyyttä kaikista näistä tuntemuksistani ja mietin, miten jaksan synnytyksen jälkeen, jos nyt jo olen näin heikoilla. Mutta vaihtoehdot vauvan syntymisen suhteen on omassa mielessäni vähissä. En ole kovin motivoitunut synnyttämään, mutta en jaksaisi olla raskaanakaan. Terveydenhoitaja totesi, että hän voisi laittaa lähetteen synnytyssairaalaan tsekkaukseen, mutta yleensä käynnistyksiä ollaan tosi nihkeitä tekemään ennen noita standardipäiviä ilman lääketieteellistä syytä. Ei jotenkin kuulostanut hyvältä suunnitelmalta, joten kieltäydyin tarjouksesta. Kokemukseni mukaan se on niin lääkäristä kiinni, että miten näihin asioihin suhtaudutaan tuolla sairaalassa ja tällä hetkellä en taitaisi kestää lääkäriä, joka toteaisi käynnin turhaksi ja uhoaisi synnytyksen luonnollisuudesta. 

Niin hyvä kuin tuo sosiaalinen media onkin, olen myös törmännyt sen ärsyttävyyteen viime päivinä. On ihana, kun on ystäviä, joiden kanssa tuntemuksia voi jakaa ja jotka oikeasti elävät mukana. Mutta sellaisia ihmisiä ja heidän kyselyitään en kestä yhtään, joista en ole kuullut tosi pitkään aikaan yhtään mitään ja yhtäkkiä kuulunkin heidän suurimpiin mielenkiinnon kohteisiinsa. Olen siis päätynyt blokkailemaan ihmisiä facebook-ystävistöstäni rajattuihin kavereihin sen mukaan miten tylysti käyttäytyvät siellä. Myös puhelimeen vastaan kohtuullisen harkitusti nykyisin. Olen luvannut ilmoittaa, kun jotain ilmoitettavaa on. Sen luulisi riittävän. Minkä ihmeen takia ihmiset ajattelevat, että panttaisin tietoa, jos he eivät jatkuvasti asiaa kysele ja yleensä vielä kaikkein ärsyttävimmällä tavalla: "eikö vieläkään mitään"??? Sen sijaan sisareni 11-vuotiaan tytön soittaessa ja kysyessä "kuinka sintti voi?" olin erittäin otettu hänen diplomaattisuudestaan ja vältyin turhalta ärsyyntymiseltä :). 

Mitähän positiivista tähän loppuun keksisi? Kävisikö yksi lausahdus "most hated sayings" -listani kärjestä: "ei sinne kukaan ole vielä koskaan jäänyt." Lohdullista. Todella lohdullista.