Viime päivinä olen miettinyt vertaistuen tarvetta tässä elämäni vaiheessa. Kuumeillessa olin osa erään keskustelupalstan porukkaa ja koin saaneeni siitä tosi paljon irti. Aina oli joku, jolle purnata ja aina oli joku, jolla meni paremmin hetkellä, jolloin itsellä oli vähän heikompi hetki. Porukka oli tosi mukavan ja kotoisan tuntuinen, vaikka kukin palstalla anonyymisti oleilikin. Ketju toimi myös information jakamistarkoituksessa, koska jollakin oli aina vähän samanlaisia kokemuksia, kuin mihin itse törmäsi ja aina oli joku, jolla oli asioista enemmän tietoa. Voihan sen tiedon ja information tietysti kyseenalaistaakin, koska lähteenä toimivat "vain" jollakin elämän osa-alueella vähän saman suuntaisessa tilanteessa olevat kanssamatkustajat, mutta tuskin kukaan mitään ratkaisuja tai päätöksiä kuitenkaan sen infon perusteella tekeekään. Silti se oli itselleni tärkeä paikka keskustella asioista ja se oli vertaistukea parhaimmillaan.

Ennen keskenmenoa seikkailin myös odottajien palstalla ja olin asiasta hyvin innoissani. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että seurasin itseasiassa ketjua enemmän tai vähemmän keskenmenon jälkeenkin ja varsinkin siinä vaiheessa, kun tuo ketjullinen pullautteli vauvojaan maailmalle, luin tippa silmänurkassa heidän onnestaan ja jotenkin paradoksaalisesti opettelin hyväksymään myös sen tosiasian, että minä en heidän mukanaan muutamaa viikkoa pidempään kulkenut. Keskenmenneen lasketun ajan lähestyessä asian ajatteleminen oli jokseenkin pakonomaista ja hirveän sekavaa. Toisaalta surin edelleen ja toisaalta tiesin (tai ehkä siinä vaiheessa vasta toivoin), että haamupäivän ohitettuani voin jättää asian taakseni. Noh, uusi plussa meille siunattiin viikkoa ennen tuota päivää ja se helpotti huomattavasti. Ei niin, ettäkö uusi raskaus olisi pyyhkinyt pois pettymyksen ja pystyisi koskaan korvaamaan menetystä, mutta ehkä se epäonnistumisen tunne, jota olin tahtomattani kantanut mukanani, helpotti. Kyllähän minä sen tiedän, että keskenmeno ei ollut minun syytäni yhtään sen enempää kuin uusi raskaus minun ansioni, mutta tunteet eivät aina seuraa tietoa.

Tämän nykyisen raskauteni alettua odottelin jonkun aikaa ennen kuin mihinkään palstoille ilmottautuisin ja vielä sen tehtyänikin mietin, ettei se enää anna minulle sitä, mitä siltä odotin. Varmasti palstalla/ketjussa on paljonkin ihmisiä, joilla on ikäviä taustoja ja surullisia menneisyyksiä, mutta huomaan olevani äärettömän yliherkkä kaikenlaiselle "nahistelulle", liian tiukoille mielipiteille ja sille, että joku aina tietää mikä on parasta ja oikein tilanteesta riippumatta. Olenko siis kasvanut ulos vertaistuen tarpeesta vai olenko vain niin onnellisessa asemassa, että saan sen muualta? Vertaistukea jotenkin koen edelleen tarvitsevani. Haluan ja kaipaan sitä, että on jokin foorumi tai porukka, jonka kanssa voin pohtia raskauteen liittyviä asioita sieluni kyllyydestä ja tarvitsen myös sitä, että joku ihan oikeasti ymmärtää mistä minä puhun. Samaan aikaan koen tämän hetken ja vaiheen jotenkin niin henkilökohtaisesti, etten kuitenkaan ole valmis kaikesta kaikille puhumaan. En kaipaa "vertaistukea", joka kertoo minulle miten minun tulee elämääni elää ja miten minun tulee asioista ajatella. Itse olen nykyisin varsin laiska bloggaaja ja jotenkin olen pettynyt itseeni siinä, etten pysty täysin kirjoittamaan vain itselleni ja unohtamaan sen, että joku muukin joskus saattaa eksyä näitä kirjoitelmia lukemaan. Siitä huolimatta minusta on äärettömän mukavaa lukea toisten blogeja ja aika ahkerasti sitä teenkin. Se lienee tällä hetkellä yksi tärkeimmistä vertaistuen muodoista itselleni ja olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat valmiita jakamaan elämäänsä ja ajatuksiaan ja joilta minä voin oppia niin paljon ilman, että kukaan minulle mitään tyrkyttää. Niin, ja onhan minulla niitä live-kontaktejakin, joiden kanssa voin elämää ja sen kummallisuutta jakaa. -Onneksi...