Tänään se sitten alkoi. Koulu. Edessä 3,5 vuotta istumista. Tai siis onhan siitä melkein puolet ihan käytännön harjoittelua, joka on kaikkea muuta kuin istumista, mutta siis vuosikausia puurtamista tiedossa kuitenkin. Niin, ja vaikka opiskelutoverini eivät sitä vielä tiedäkään, niin oma valmistumiseni menee vähintäänkin vuoden pidemmälle annetusta ajasta ihan vain sattuneesta syystä.

Eipä näinä ekoina koulupäivinä juurikaan mitään kummallista tapahdu. Yleistä diibadaabaa tulee tuntikaupalla ja kaikesta pitäisi olla niin kamalan innoissaan. Mutta parempi niin, ettei mitään aivotoimintaa vaativaa juuri tapahdukaan. Koulusta päästyäni kulki tieni nimittäin aika suoraan makuuhuoneeseen ja päikkäreiden jälkeen olo oli huomattavasti parempi.

Teinit kotiutuivat joulureissuiltaan. Huomaan, etten enää reagoi heidän edesottamuksiinsa ihan samalla intensiteetilla, kuin esim. vielä vuosi sitten, mutta ihan rehellisesti en voi sanoa, etteikö välillä koettelisikin. Samoista asioista kai vetelen koiskeita, kuin ennenkin: asenteista, osallistumattomuudesta, välinpitämättömyydestä. Ja nuo asiathan näkyvät käytännössä monellakin tavalla. Periaatteessa kuitenkin kiva, että ovat taas kotona. Tosin välillä sen Wiin voisi pitää kiinnikin...

Aika niskapoimu-ultraan saapui loppuviikosta. Sinne pääsemme jo ensi viikon tiistaina. Kaikesta ällöttelystä, kuvotuksesta ja väsymyksestä huolimatta jännittää. Ihan joka päivä niitä epävarmuuden hetkiä ei ole ja ajoittain raskaudesta osaa myös nauttia, mutta kokonaan ei ole siitä ajatuksesta päässyt eroon, että entäs jos kaikki ei sittenkään ole kunnossa. Kaipa se on ihan luonnollisia tässä vaiheessa.