Viime päivien olotilan voisi kai tiivistää kahteen sanaan: ympärivuorokautinen krapula. Ilman alkomahoolia siis. Olenkin alkanut syvästi kummeksua käsitettä "aamupahoinvointi", josta usein kuulee raskaanaolevien kärsivän. Meillä voidaan pahoin ihan vuorokaudenajasta riippumatta, joskaan olo ei ole vielä toistaiseksi yltynytkään niin pahaksi, että olisi tarvinnut norjaa puhua. Yleensä kuvotuksesta pääsee hetkiseksi eroon, jos antaa ruumiilleen nautintoa jonkinlaisen ravinnon moudossa, mutta tilalle siitä saa aikamoisen hävetyksen: kukaan muu kun ei työpaikalla syö noin tunnin välein, enkä ihan heti haluaisi kertoa mistä moinen syöpöttely johtuu. Napostelen siis salaa aina kun mahdollista.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen lähes kiitollinen kuvotuksestani, koska se jotenkin hassusti saa tämän raskauden tuntumaan todellisemmalta. Ja kun sitten tulee se päivä, jolloin herään ilman kuvotuksen tunnetta, olen ihan paniikissa, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Kunnes iskee hirveä nälkä ja pahoinvointi palaa vahvistamaan edelleen jatkuvan raskauden (ainakin toivon sen edelleen jatkuvan)...

Jouluksi olemme menossa anoppilaan, joten eilen vietimme joulua ihan vain omalla porukalla. Teinit olivat kaikki paikalla ja olimme jo aiemmin päättäneet kertoa heille mahdollisesta sisaruspuolen syntymästä. Meillä kun alkaa olla näitä koko perhettä koskettavia tapahtumia, joita on ehkä hiukan helpompi teinienkin sietää, jos tietävät asioille olevan joku lähes-järkevä selitys. Eilen julistin kotiin tullessani Miähen tekemän kanacurrykastikkeen haisevan ihan hirveälle. Siinä sitä sitten haisteltiin ihan porukalla ja vähemmistöksihän minä asiassa jäin. -Onneksi. Menneellä viikolla olin myös saada aikamoiset koiskeet siitä, että joku on juonut MUN ananasfantan. Nämä asiatkin sitten selvisivät nuorisolle eilen. Miäs jännitti reaktioita aikalailla, mutta ei niissä mitään pelättävää ollut. Teineistä yksi oli hieman hämmentyneen, joskin innokkaan oloinen ja kaksi olivat avoimen iloisia asiasta. Tuntui tosi hyvältä. Niinkun elämä teinien kanssa on muutoinkin viime viikkoina tuntunut. Jotenkin meille on tainnut syntyä semmoinen perusrauha ja ehkä myös uskallamme puolin jos toisin ilmaista itseämme paremmin ja se helpottaa asioita. Samoin yhteinen puuhailu, olipa se sitten niinkin pientä kuin pipareiden leipomista. Perhe-elämä mallillaan siis.

Oireisiin vielä hetkeksi palatakseni on minun myönnettävä, että tämän hetken kiusallisin oire lienee se, että liikutun tosi herkästi ja tosi pienistä ja kummallisista asioista. Taidan toivoa joululahjaksi nenäliinoja...