Tarkoituksenani on ollut kirjoittaa tarinaa synnytyksestä, mutta jotenkin aiheeseen on ollut toistaiseksi vaikea paneutua. Mitään traumoja en koe tapahtumasta jääneen, päinvastoin. Kaikki meni niin hyvin, kuin vain hyvin voi mennä ja lopputulos on aivan ihana. Mutta jotenkin koko synnytyksestä jäi sellainen fiilis, että mahdoinko edes itse olla paikalla, kun se tapahtui? Ajantaju katosi ja muistikuvat tapahtumasta eivät ole kovin luotettavia. Mitään sen suurempaa tarvetta minulla ei ole kätilön kanssa asiaa puida, mutta silti huomaan synnytystä miettiväni lähes päivittäin ja Miäs on saanut kerrata tapahtumia minulle useaan otteeseen. Kummallista. Koitan kuitenkin jossain vaiheessa saada tapahtumasta jonkinlaisen raportin aikaiseksi. Siihen asti lienee vain tyydyttävä näihin tavallisiin valituksiin...

Jostain luin, että maidonnousu ja mahdollinen babyblues tapahtuvat suunnilleen samoihin aikoihin. Näin kävi, jotakuinkin. Maito nousi ja ajattelin jo hetken alanvaihtoa tietyn tyyppisten lehtien malliksi. Jos tuo ylävarustukseni ei normaalistikaan ole kovin minimaalinen, on koko luokitukseni nyt siirtynyt asteelle "meloni". Onneksi tuo meloniolo ei kestänyt kovin montaa päivää ja turvotus on mukavasti laskenut. Tähän väliin pakko kertoa, että patistin miehen kaaliostoksille. Ei löytänyt kaupasta normi keräkaalia, joten sain tuliaisiksi savoijinkaalin. Kuljettuani hetken aikaa kaalinlehdet turvonneilla rinnoillani, lehdistä jääneet jäljet olivat sitä luokkaa, että vedet silmissä naurettiin Miähen kanssa näylle. Että jos sitten kuitenkin sitä keräkaalia jostain. Niin, ja siis se kaalinlehti oikeasti auttoi kipuun, särkyyn ja turvotukseen. 

Palatakseni siihen babybluesiin... Se iski eilen aamulla suihkussa. Teki vain mieli itkeä ilman mitään syytä ja tuntui vähän siltä, kun joku olisi laittanut valot pois päältä. Siis noin niinkun kuvaannollisesti. Vauva on ihana ja rakastan häntä ihan mielettömästi, mutta samaan aikaan iski kamala epävarmuus omasta selviämisestäni ja kyvystäni olla äiti. Jep, hieman liian myöhään tätä asiaa kai mietin, mutta minkäs teet.. Miten minä ikinä voisin vastata pienen poikani tarpeisiin ja auttaa häntä kasvamaan kehittymään tasapainoiseksi ihmiseksi? Miten minä voisin tästä ikinä selvitä pilaamatta hänen ja meidän muidenkin elämää??? Poika nukkuu tosi hyvin ja itsekin olen siis saanut nukkua, mutta ehkä ne tunnit eivät silti riitä ja siksi olen jotenkin kamalan väsynyt. Jollain sellaisella kummallisella tavalla. Kaiken tämän epävarmuuden ja väsymyksen keskellä pelkään sitten tipahtavani masennuksen puolelle ja vaikka järki kuinka pyrkii lähettämään rauhoittavia viestejään hormonimuutoksista, babybluesin yleisyydestä ja asiaankuuluvuudesta, tunteet ovat ihan sekaisin. 

Nämä tunteet ylettyvät myös uusperhekuvioomme. Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin. Elämme sovussa ja rauhassa ja pyrimme olemaan sivistyneitä käytökseltämme. Silti huomaan ärsyyntyväni. Alkuviikosta tehdään suunnitelmia ja sopimuksia siitä,  missä teinit milloinkin ovat ja pitkin viikkoa niitä sopimuksia sitten puretaan,  muutetaan ja taas sovitaan. Olen tästä aiheesta keuhkonnut Miähelle jo ennenkin, mutta nyt taidan ottaa asian entistä raskaammin. Hassuinta asiassa lienee se, että minua ei varsinaisesti haittaa vaikka teinit olisivat meillä koko ajan - minua riepoo se, että sopimuksia ei pidetä. Kai se aiheuttaa minussa jotain epävarmuuden tunnetta siihen suuntaan, että kun ei homma toimi tässä asiassa, niin miten minä voisin koskaan luottaa sen toimivan missään muussakaan asiassa. Mielessäni päädyn aina lapsellisiin ratkaisuihin, joilla voisin mieltäni osoittaa asian suhteen, mutta toistaiseksi aikuinen minussa on kyennyt estämään lapsellisen toiminnan. Eipä kai tämä tilanne Miähellekään ole helppo hänen yrittäessään tasapainoilla kaikkien näiden asioiden kanssa. Hienosti hän on kuitenkin hommasta selvinnyt (siitäkin huolimatta, että minun mielestäni ei pidä tarpeeksi tiukasti kiinni sopimuksista) ja on varsin esimerkillinen isä uudelle tulokkaalle. 

Ehkä suurin ristiriitani tässä tämän hetkisessä uusiomaailmassani on "teineistä" vanhin. Hän on juuri täysi-ikäistynyt ja elelee omillaan avokkinsa kanssa. Välimme ovat jotakuinkin asialliset, joskaan eivät mitenkään läheiset. Hän on tyypillinen nykynuori (auts, kuulostan toooooooooooosi vanhalta tämän sanottuani!!!): itsekeskeinen, kaikentietävä ja -osaava ja tietyllä tavalla itsekäs. Ja silti ihan mukava ja kelpokansalainen. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä. Meillä oli neuvola, jonka jälkeen olimme ajatelleet piipahtaa paikallisessa ostoskeskuksessa imetystyynyn metsästyksessä (jep, vauvan ollessa 6 vrk:n ikäinen. "Huono vanhempi" -pisteet rajussa nousussa). Myös äitini ja sisareni parin tunnin ajomatkan takaa olivat maisemissa ja oli sovittu, että tulevat katsomaan suvun uutta tulokasta. Sen päälle tämä "vanha teini" soitti, että tulevat käymään. Kamalan nöyryyttävää huomata, mutta ei minusta olekaan superihmiseksi. Kuinka minä koskaan (=jotain kaksi kuukautta sitten) pärjäsin työelämässä, kun nyt en meinaa suoriutua parista vierailusta ja kauppareissusta??? Teini siis tuli avokkeineen, istui hetken, piti vauvaa sylissä eikä maailma mitenkään kääntynyt radallaan. Paitsi minun maailmani. Järkeni sanoo vahvasti, että totta kai hänelle isona sisaruksena on oikeus tulla veljeään katsomaan ja totta kai haluan heillä olevan lämpimät välit toisiinsa. Samaan aikaan jokin minussa kiljuu, että voisiko hän kuitenkin olla tulematta juuri silloin, kun minun tunteeni ovat niin sekaisin. Tyhmää, tiedän. Eihän tämä maailma loppujen lopuksi pyöri minun(kaan) ympärilläni. Kaipa nämä kummalliset tuntemukset vain johtuvat siitä, että kyseinen teini on minulle niin vieras. Ja samalla hän ikäänkuin kuuluu kuvioon. Tunnen vain niin, että minun täytyy jotenkin "uhrata" omien ystävieni vierailuja teinin mahdollisen piipahduksen vuoksi, koska hän ikäänkuin on osa tätä perhettä. Ystäväni ovat kuitenkin minulle läheisempiä. Asia varmasti korjaantuu, kunhan joskus olen sen verran kuosissani, että jaksan useampia ihmisiä saman päivän aikana, mutta tuo eilinen kyllä uuvutti sen verran, että tässä vaiheessa lienee parasta rajoittaa sosiaalistaa elämää niin itseni kuin pojankin vuoksi. Tulipahan vuodatus asiasta, joka sinällään kuulostaa omiinkin korviini täysin typerältä. Elämä jatkunee kuitenkin.