Heräsin aamuun jotenkin alakuloisella mielellä. Koko yön näin ihan outoja ja kummallisia unia, joista en oikeastaan muista muuta kuin tunnelman. Unen tapahtumista huolimatta tunsin oloni väistämättä ulkopuoliseksi ja ehkä se oli se fiilis, johon myös silmäni aukaisin. Mene ja tiedä, mistä moinen oikeasti johtuu.

Tuo alakuloisuus sitten kai johti aika näppärästi pessimismiin ja pelkoon, joka saa minut valtaansa edelleen ajoittain. Eilen Miähelle nauroin, että usein lukiessani ihmisistä, jotka ovat raskaana vaikkapa viikolla 24 tai jo yli puolen välin, mietin ettei me varmaan ikinä päästä niin pitkälle. Kunnes muistan, että mehän ollaan siellä jo. Mutta sielussani asuu edelleen ajatus, että asiat eivät vaan voi mennä hyvin. Rakenneultrasta on nyt sen verran aikaa (=3 viikkoa ja 3 päivää), että sen tuoma rauha ja levollisuus alkaa hiipua ja tuttu epävarmuus hiipii paikalle vastusteluistani huolimatta. Viime päivät olen aktiivisesti jatkanut vaunuihin tutustumista ja miettinyt mammavaatteiden ostoa. Siis muidenkin, kuin näiden parien farkkujen ja kasallisen pikkupöksyjä. Tämä aamu sai taas jäihin kaikki sen suuntaiset ajatukset. Se täysin epärealistinen ja -rationallinen ajatus siitä, että jos teen hankintoja vauvalle, se ei varmasti selviä, on jälleen herännyt. Samaan aikaan tajuan, ettei se voi millään pitää paikkaansa.

Oloa ei tietenkään parantanut se, että sintti kieltäytyi aamun alkajaisiksi liikehtimistä tai potkimasta. Söin jogurtin ja yritin uudelleen yhtä tuloksettomana. Doppler ei ole ollut käytössä yhtä tiiviisti enää, kun liikkeet tuntuvat, mutta tänään päätin sitäkin taas hyödyntää alkavassa paniikissani. Vaan eipä sekään ollut yhteistyöhaluinen: oli ilmeiseti jäänyt himpun verran päälle viime kuuntelukerran jälkeen ja patterit siis ihan finaalissa. Ajattelin siis käydä suihkussa ja käyttää aamuni koulutöiden sijaan uusien patterien hankintaan. Turha niitä koulujuttuja on siinä paniikissa ruveta väkertämään. Suihkun jälkeen onnistuin kuitenkin havaitsemaan muutaman potkun ja niiden turvin yritän jälleen rauhoittua ja selättää nämä pessimistiset ajatukset. Sintti on sittenkin hengissä ja me ollaan edelleen raskaana.

Välillä neljän kuukauden edessä oleva matka tuntuu ihan hurjan lyhyeltä. Tällaisina aamuina neljän kuukauden edessä oleva paniikki tuntuu lähinnä ikuisuudelta. Ihan sama millä fiiliksillä, kunhan neljän kuukauden päästä saadaan elävä nyytti syliin. Sitä toivon ja rukoilen.