Pelkopolin lääkärillä käyty. Jotenkin viimeinen viikko on ollut ajatusmaailmassa semmosta mylläkkää, etten oikein itsekään enää tiennyt mikä näissä synnytysasioissa on se pelkoa aiheuttava juttu ja miten sen jollekin (varsinkin lääkärille) selittää. Mutta lääkärille aika olikin lähinnä painoarviota varten ja sehän me sieltä myös saatiin. Sintti on vähän reilut 2kg nyt ja mikäli kasvaa samaa tahtia, painoarvio lasketunajan hetkellä on kaiketi vähän alle 3,5kg. Ei siis jättiläinen, mutta ei liene ihan rääpälekään. Sintti oli tänään myös raivotarjonnassa, joten hukkaan meni viime viikon pohdiskelut siitä, miten hänet sieltä parhaiten ulos saadaan. Ennen lääkärin aikaa oli vaikea jotenkin määritellä mitä sieltä mennään hakemaan ja ehkä sen vuoksi on näin jälkikäteen vaikea myös määritellä mitä sieltä saatiin. Kyllähän hän ympäripyöreästi selitti eri kivunlievitysmenetelmiä, mutta mikäli tietouteni asiasta olisi tuon tapaamisen varassa, olisin aika pihalla. Kätilön aikaa en ole edelleenkään saanut, eivätkä voineet sitä myöskään tänään täysin varmasti luvata. Hieman epäloogisesti kätilö totesi heinäkuulle olevan kova ruuhka, mutta aikoja ei ole vielä laitettu. Olen hyvin onnellinen tuosta synnytyspelkoryhmästä, jossa olen muutaman kerran päässyt käymään. Sieltä olen saanut ehkä kaikkein parhaan ja asiallisimman tiedon kaikesta synnytykseen liittyvästä ja siellä olen myös voinut näitä omia fiilareitani jotenkin peilata ja pohtia. 

Vieläkään en kuitenkaan osaa tarkasti sanoa miksi ajatus synnytyksestä aiheuttaa minussa niin paljon kauhua. Kipu on tietysti yksi asiaan vaikuttava juttu ja kun tiedän kipukynnykseni olevan alhainen, pelkään ihan hulluna, että jossain kohtaa sanovat, että kaikki on mun osalta käytetty ja nyt täytyy vaan kärvistellä. Tämä siitäkin huolimatta, että joka paikassa vakuutellaan sitä, että lääkettä saa ja hanat eivät mene kiinni. Tänään löysin ehkä jonkinlaisen lähteen tuon ajatuksen syntymiselle: itse olen työni tehnyt hoitoalan toisessa reunassa, jossa rajaaminen ja konfrontointi on jokapäiväistä. Mahtaisiko siis olla, että kun siihen omaan hoitamiseen on kuulunut "EI" -sanan jatkuva hokeminen, kuvittelen sen olevan osa arkityötä hoitotyön joka alueella? Mahdollisesti. 

Nolasin tänään myös itseni siinä ultrapöydällä totaalisesti. Onneksi olen kuitenkin raskaana, joten mennee hormonien piikkiin :). Itkuhan siinä nimittäin pääsi. Miäs kysyi myöhemmin, että mikä siinä itketti. Eipä kai sille itkulle ja niille tuntemuksille mitään järkevää selitystä ole. Jotenkin vain tuli jälleen kerran sellainen olo, että ei me tätä sinttiä tulla koskaan kotiin asti saamaan. Liekö siinä toinen syy synnytyskauhulleni, mene ja tiedä. Tähän raskauteen on nyt jollakin tasolla tottunut ja jokin heiveröinen usko siihen, että tästä selvitään, on herännyt, mutta tunteiden käsittely ei ole ihan vielä saavuttanut synnytykseen liittyviä ajatuksiani ja siksi kai jotenkin kummallisesti ajattelen, että siihen tämä riemu sitten loppuu. Kyllä pitää ihmismielen olla hankala. 

Lääkäri kysyi varsin asiallisesti olenko harkinnut sektion mahdollisuutta. Totesin sen olevan itselleni aivan yhtä kammottava ajatus, kuin alatiesynnytyskin, jonka jälkeen sain "faktat" alatiesynnytyksen hyödyistä ja sektion vaaroista. Näinhän se tietysti on; alatiesynnytys on luonnollinen ja terveellisempi vaihtoehto niin äidille kuin vauvallekin. Vähän jäi silti kaihertamaan, että mikä olisi ollut paatoksellisuuden aste, jos olisin ykskantaan tiedottanut päättäneeni valita sektion vedoten synnytyspelkoon. 

Tähän asti olen hetkellisesti pyrkinyt etsimään käsijarrua ja toivonut voivani hieman hidastaa ajankulkua. Nyt on saavutettu se piste, jolloin voisin laittaa turbon päälle. Seuraavat kuusi viikkoa tuntuvat ikuisuudelta ja kun yliajalle mennään varmasti, olen todennäköisesti erittäin valmis tekemään mitä tahansa, jotta vauva saadaan ulos. Jopa synnyttämään. Fyysisesti elämä alkaa olla aika koettelevaa, vaikka olenkin kai edelleen päässyt aika helpolla. Tämän päivän ongelma on ollut yläselän polttelu, jota oli myös muutama ilta sitten. Silloin selvisin siitä nukahtamalla, tänään olen lähinnä kärvistellyt. Kyseessä lienee kuitenkin vain närästys, joka säteilee selkäpuolelle: 6 Rennietä aika tiuhaan otettuina sai voinnin kohoamaan lähes kivuttomaksi. Liikkuminen alkaa myös olla aika työlästä ja kenkien solmiminen on muisto menneisyydestä. Oli siis pakko nöyrtyä ja marssia (lue:lyllertää) kenkäostoksille, vaikka olenkin lähes vannonut, etten moisiin rumuuden ruumiillistumiin tule ikinä lankeamaan. -Minusta tuli kirkkaan punaisten Crocsien onnellinen(???) omistaja. Pääasia, että saan ne jalkaan ilman Miähen (tai kenenkään muunkaan) avustusta, vaikka tuo uskollisesti onkin nauhojani solminut viime viikkoina.