Jotakin on kuitenkin muuttunut ajatuksissani blogistani ja sen merkityksestä itselleni. Joka kerta, kun blogini avaan jotain kirjoittaakseni, palaan mielessäni niihin tunnelmiin ja ajatuksiin, joissa blogia aloittelin. Siihen turhautuneisuuteen, masennuksen tunteisiin ja väsymykseen. Kaikesta siitä huolimatta, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut, blogini tuo takaisin kaikki vuoden takaiset peikot ja kummitukset ja asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että tämä blogi kummituksineen jääköön sittenkin unholaan. Olo on vähän samankaltainen, kun joskus pienenä, kun huoneen järjestystä oli vaan pakko vaihtaa. Yleensä huoneen sisältö ei juurikaan muuttunut, huonekalut vaan vaihtoivat paikkaa ja sen myötä tuli jonkinlainen uudistuminen. Näin siis käy blogielämässänikin. 

Tästä eteenpäin meidän elämää voi seurata osoitteessa http://perheplaneetta.blogspot.com/ . Tervetuloa.

Näin melkein kolmen kuukauden kokemuksella voin sanoa, että mahdollisuus imetykseen on helpottanut elämäämme kummasti. Tissi kulkee kätevästi mukana paikkaan kuin paikkaan (vaikka mielelläni ne kotiin joskus jättäisinkin ihan vain kokosyistä...) ja aina jostain sellainen nurkka löytyy, jossa tissin voi kaivaa esiin. Ja onhan tuo luomutuote kauppatavaraa halvempaakin. Puhumattakaan äidinmaidon vastustuskykyä lisäävästä vaikutuksesta. Täysimetyksellä mentiin alkuun ja melkein mennään vieläkin. Nykyisin poika saa korviketta silloin, kun äidin hatara vaisto sanoo, että tissi ei riitä. Joskus vaisto pitää paikkansa, joskus ei. Ainakin, jos korvikkeen menekistä pystyy mitään päättelemään. Sen lisäksi pojalla on kummallinen tapa ottaa jossain vaiheessa imetystä kiinni nännistä (ei siis kunnon imuotetta, vaan nimenomaan nännin päästä) ja viskoa päätään. Ei tee kutaa äidille, ei. Sitä kun on muutama kerta tehty ja molemmat tissit tärvelty (äidin hermoista puhumattakaan), on aika kaivaa pullo esiin. Sitä riepokoon koko pienen sielunsa kyllyydestä. 

Mitään sen suurempaa epäonnistumisen tunnetta en näistä imetysasioista suostu kokemaan, mutta kyllähän se jonkunlaista haikeutta herättää, etten enää olekaan niin kaikkivoipa. Se kaikkivoipaisuus kun taisi alkuun olla se asia, johon imettämisessä ihastuin: tuo pieni aarre saa minusta kaiken, mitä se tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen (okei, ehkä se oli synnytyksenjälkeistä narsismia). Toisaalta en  malttaisi odottaa kiinteiden aloittamista, toisaalta sanon kai jollakin tasolla hyvästejä imettämiselle. Suhtautumiseni tähän kaikkeen on varsin ambivalentti. Yksi asia on kuitenkin varma: tisseilläni on vihdoinkin tarkoitus, vaikka koko nuoruuteni olinkin sitä mieltä, että pois joutaisivat mokomat turhakkeet, jotka Luoja on kiusallaan ruumiiseeni istuttanut. 

Yöunet. Jep, unirytmini ja ylipäänsä nukuttujen tuntien määrä on muuttunut. Vaikka meillä ei huudeta öisin eikä seurustella yön hiljaisina tunteina, nousen silti vähintäänkin kaksi kertaa yössä tarjoamaan palveluksiani. Lieneekö meneillään "tiheän imemisen kausi", kun viime yönä nousin huimat neljä kertaa. Uskoisin nukkuvani hieman kevyemmin ja huomaan reagoivani aika nopeasti pieniinkin inahduksiin. Miähen unenlahjat puolestaan ovat vain lisääntyneet ja viimeyön neljästä nousukerrasta hän kuulemma havaitsi yhden. Että sillä lailla. 

Ajankäyttö. Mihin minä aikani muka ennen käytin? Töihin/kouluun kai. Nykyisin saan aikaa tuhrattua mitä tarkoituksettomimpiin asioihin. Tai kaipa sitä tuli ennenkin netissä roikuttua ja tv:tä katsottua, mutta nykyisin suunnittelen tekeväni vaikka mitä vauvan nukkuessa vain huomatakseni hänen heräävän minun ollessa edelleen lukemassa odotuspalstoja (jotkut asiat eivät muutu: olen koukussa odotuspalstojen lukemiseen. Säälittävää.). Ajankäytön suhteen suurin muutos lienee se, että suunnittelen asioita enemmän etukäteen. Teen mielessäni listoja siitä, missä järjestyksessä asioita hoidan esim. jos olemme johonkin lähdössä. Harvoinhan ne suunnitelmat toteutuvat, kun ei tuota poikaa oikein ole voinut ohjelmoida toimimaan äidin suunnitelmien mukaan, mutta ainakin minulla on parempi käsitys itselläni siitä mitä pitää tapahtua ennen lähtöä. Asiat, jotka olivat joskus itsestäänselvyyksiä (kuten suihkussa käyminen jokaikinen aamu), ovat muuttuneet ylellisyyksiksi ihan vain siksi, että niiden ajoitus on hankalampaa. 

Ruoka. Suhteeni ruokaan on varmaankin yhtä sairas kuin ennenkin, mutta ainakin pyrin miettimään mitä syön. Lähinnä siis niin, etten omilla valinnoillani aiheuta turhia vatsakipuja ja muita kärsimyksiä tissitakiaisellemme. Poissa listoilta ovat siis ainakin Pepsi Max, valkosipuli ja mausteiset ruuat. Tällä hetkellä meillä ei myöskään istuta joka päivä Miähen kanssa samaan aikaan ateriaa nauttimaan, vaan pientä ajankäytöllistä viilausta on tarvittu myös siinä, missä poika viettää sen hetken, kun itse syön niinä hetkinä, kun sitteri ei hänelle kelpaa. 

Kodinhoito. En ole ikinä ollut mikään varsinainen kodinhoitaja (paitsi yhtenä kesänä, jolloin olin kotipalvelussa kesätöissä, mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä tämän blogin kanssa). Olen kuitenkin hitusen useammin imuroinut ja muutenkin saanut kämpän pidettyä edes jonkinlaisessa hallinnassa kuin nyt. Ihan kuin se 2,5-kuinen itse saisi noita leluja leviteltyä pitkin lattioita... 

Kaveripiiri. Ehkä itselleni kaikkein yllättävin muutos on ollut kaveripiirin muuttuminen. Jotkut rakkaat sinkkuystävät ovat siirtyneet taka-alalle joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta ja tilalle on tullut ennen taustalla olleita äitiystäviä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että kaveripiiriini kuuluu tällä hetkellä paljon samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ennen ole olleet mitenkään läheisiä tai joiden kanssa olisi aiemmin ollut mitenkään runsaasti yhteistä. Jossain vaiheessa surin joitakin ystäviä, joita ennen tapasin viikoittain, mutta joita nyt en ole nähnyt kuukausiin. Toisaalta muistan omilta sinkkuvuosiltani sen, että kun joku sai lapsen, yhteinen alue elämässä kapeni huomattavasti ja nuo suhteet vain hiipuivat ainakin hetkeksi. 

Pukeutuminen. Pukeutumisen suhteen taidan olla jossain mammavaatteiden ja normivaatteiden välimaastossa tällä hetkellä. Mitään hienoa ja virallista en kuitenkaan omista enkä toisaalta niitä yhtään kaipaakaan. Lempivaatteitani ovat nykyisin sellaiset lökövaatteet, kun eihän minua kotona Miähen ja jälkikasvun lisäksi kukaan edes näe. Ja ne muutamat äitiystävät kyllä ymmärtävät. 

Pyykki. Sitä pestään. Runsaasti. 

Yhteinen aika Miähen kanssa. Tuota paljon puhuttua yhteistä aikaa on ehkä hitusen vähemmän kuin ennen. Tai siis totta kai on, koska ennen vietimme ne hetket kaksin - nyt vietämme ne kolmestaan. Olemme kuitenkin jotenkin kummallisesti onnistuneet säilyttämään laadun niissä hetkissä ja vaikka välillä sitä yhteistä aikaa kaipaisikin, sitä saatuaan siitä nauttii entistä enemmän. 

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin todettava, että suurin muutos on tapahtunut minussa. Minusta on tullut äiti ja se, jos mikä, muuttaa ihmistä. En tarkoita, että persoonallisuuteni tai luonteeni olisi jotenkin muuttunut, mutta huomaan arvojärjestykseni olevan aika erilainen kuin vielä muutama vuosi sitten ja niin sen kuuluu ollakin. 

Tuo menkkojen yllättävä palaaminen saakin sitten aikaan varsinaisen myllerryksen mielessäni ajatellen mahdollista pikku kakkosta. Miähen kanssa puhuttiin jo ennen lopputarkastusta, että ehkäisyä ei oteta vaan toinen saa tulla heti kun on tullakseen. Alitajuinen, lähes krooninen vauvakuume nostaa päätään ja näin mahdollisuuden avautuessa mietin, että tästäkö se yritys sitten alkaa. Haluaisimme lapset pienellä ikäerolla ja siksi tekisi mieli aloittaa yrittämään ihan tosissaan. Jos heti tärppäisi, ikäeroa tulisi vuosi. Mutta millä todennäköisellä se toinenkaan tärppää heti? Ja tuon todennäköisyyden miettiminen saa kyllä vaakakupin kääntymään siihen suuntaan, että heti vaan uutta matoa koukkuun. Jos joka tapauksessa plussa antaa odottaa itseään, miksei ottaa varaslähtö ja aloittaa kuukausien laskeminen heti? En kuitenkaan haluaisi alkaa siihen samaan rumbaan, jossa vuosi sitten olin kaiken ahdistuksen, kikkakolmosten ja erinäisten laskutoimitusten kanssa. Välillä ajattelen, että voisi olla hyvä tikutella ovista pari kiertoa, niin tietäisi minkälaisilla kiertopäivillä tässä elellään. Välillä taas kallistun enemmän siihen, että tjottaillaan vaan ja katotaan mitä tuleman pitää. Ennen raskautta kierrot oli hyvinkin säännölliset, joten mikäli kierrot ovat pysyneet ennallaan, tjottailunkin pitäisi toimia. 

Aika eri näkökulmasta kuitenkin mietin tätä raskautumishaavetta, kuin edellisellä kerralla. Toivoisin voivani elää sillälailla "paineettomasti" asian suhteen ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Miäskin jo epäsuorasti ilmaisi kantansa, kun asiasta keskusteltiin, toteamalla, ettei asiasta enää tule yhtä pakonomaista kuin edellisellä kerralla. Ja tottahan se on. Haluaisin toisen lapsen, mutta mikäli meille ei toista lahjaa suoda, se ei vähennä onnea tuosta suloisesta ja maailman ihanimmasta rakkauspakkauksesta. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla hänen äitinsä samalla kun mietin, että onko minusta tehtävää hoitamaan. Siitäkin huolimatta, että poikamme on varsin tyytyväinen, iloinen ja jollakin mittakaavalla jopa helppo, riittämättömyyden tunteet ovat arkipäivää omassa elämässäni. Huomaan olevani paljon armollisempi omia vanhempiani kohtaan, kuin aiemmin. Parhaansa nekin tekivät, vaikka aina en sitä ole uskonutkaan. 

Joskus huomaan myös miettiväni, että onko minulla oikeutta toiseen lapseen. Niin blogimaailmassa kuin ihan oikeassakin elämässä on niin paljon ihmisiä, joille ei ole suotu edes sitä yhtä. Onko minulla siis oikeutta pyrkiä etuilemaan jonossa ja tähdätä tietyt aviolliset toiminnot niin, että voisimme saada toisenkin nyytin? Eikö minun tulisi antaa vuoro jollekin, joka ei vielä ole tätä onnea päässyt kokemaan? Tiedän. Ajatus on aika naivi. Miten muka se, etten minä enää lisääntyisi, vaikuttaisi siihen miten muut lisääntyvät? Ei se niin mene. Mutta silti. 

Jottei liian yksinkertaiseksi menisi, yritän miettiä asiaa myös tuon maailman suloisimman pojan kannalta. Viekö kuumeilu minut niin mennessään, etten sitten osaa nauttia tästä ainutlaatuisesta hetkestä, joka minulla on nyt? Entä jos tulisinkin jotenkin ihmeellisesti raskaaksi ja voisin pahoin viikko tolkulla, miten se vaikuttaisi pojan elämään? Miten käy imetyksen, jos tulisin raskaaksi? Kysymyksiä on lukuisia ja suurinosa niistä on täysin typeriä tällä hetkellä. Ja loput ratkeavat itsestään. Ja kuitenkin niitä pohdin ja mietin. Tutkimaton on naisen mieli. 

Sain fibromyalgia-diagnoosin joskus pari vuotta sitten. Kroppa kipuilee epämääräisesti ja väsymystä pukkaa. Siinä kai ne oireet pähkinänkuoressa. Ehkä ensimmäinen "oire", josta aloin epäilemään raskauden mahdollisuutta siinä keskenmenneessä raskaudessa oli kipujen yhtäkkinen hellittäminen. Se oli lähes maagista. Takana oli useampia sairaslomapäiviä kipujen takia ja yhtäkkiä vain huomasin eläväni ilman särkylääkkeitä (joista tosin apua saa kovin minimaalisesti). Samoihin aikoihin vaihdoin työpaikkaa juurikin siksi, että edellinen työni oli kohtuullisen fyysistä ja ehkä stressin vähenemisellä oli myös oma osansa kipujen lievittymiseen. Anyways, raskaus vei kivut ja vaikka raskaus kesken menikin, kivut pysyivät lähes poissa. Ehdin jo ajatella, että ihme on tapahtunut ja olen parantunut ko. tilasta, mutta totuus on jälleen kerran osoittautunut toisenlaiseksi. Nivelkivut ovat palanneet ja tuoneet mukanaan myös suolisto-ongelmat. Tai niin olen nämä kummalliset vatsaoireeni diagnosoinut. Pierettää, turvottaa ja vatsa toimii miten toimii. Yleensä tavalla, joka sai jo hieman pienentyneen pukamani palaamaan. Ei kiva, ei. Mitään ihan järkyttäviä kivut eivät toistaiseksi ole olleet, mutta sen verran muistuttavat olemassa olostaan, että toiveet ihmeparanemisesta ovat hiipuneet. 

Noihin suolistohämminkeihin kyllästyneenä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kokeilla hiilareiden tiputtamista ruokavaliostani. Homma on näin muutaman päivän kokemuksella toiminut hyvin siltä osin, että maha on normalisoitunut. Painoa on pudotettavaksi asti ja kyllähän se näillä eväin taitaa pudota ihan vain sivutuotteena. Niin mukavaa, kuin tuo laihtuminen olisikin, olen onnistunut saamaan tästä asiasta itselleni oikein todellisen ongelman. Imettäessä kun ei kuulemani mukaan saisi laihduttaa. Jos olen asian oikein ymmärtänyt, laihduttamalla voi saada maidontulon laantumaan ja vaikka maitoa tulisikin ja imetys olisi sitä myöden mahdollista, omasta elimistöstäni poistuvat kuonat ja muut saattavat päätyä maitoon. Ja sitähän en todellakaan halua. Kinkkinen paikka siis. Olen yrittänyt miettiä ja tutkia, josko jollakin pienellä hiilareiden lisäyksellä syömisiini voisin saada painonlaskun hidastumaan, mutta mikähän olisi se tapa ja se aine jolla sen voisin tehdä tuhoamatta ruokavalion vatsavaikutuksia? Hankalaa. Missään tapauksessa kun en haluaisin pojan tästä hommasta kärsivän. 

Raskauden aikana en kauheasti osannut tai uskaltanut kirjoittaa. Pelkäsin kaikkea mahdollista lähes koko ajan enkä todellakaan halunnut merkitä niitä asioita ylös sen enempää itselleni kuin muillekaan. Toisaalta vähän harmittaakin, etten pitänyt kirjaa tuntemuksistani tarkemmin, mutta toisaalta muistan sen pelon kyllä edelleen ja yritän olla itselleni armollinen asian suhteen. Mutta entä nyt, kun sintti on saatettu maailmaan ja elämä on muuttunut aikalailla blogin aloituksesta? Mitä minä tälle blogille nyt teen? Huomaan monien yritys-/odotusblogien päättyvän siihen, että lapsi saapuu laitokselta kotiin. Ja jotenkin niin itsekin ajattelin tälle blogintyngälle käyvän. Jotenkin siihen suuntaan, että tämä vain hiipuu hiljalleen pois mielestä ja blogimerkinnät harvenevat entisestään. Yllätyksekseni huomaan kuitenkin käyneen päinvastoin. Kirjoittamisen tarve valtaa minut useammin, kuin vielä hetki sitten ja voisin kuvitella tuon tarpeen täyttyvän blogin myötä. En edelleenkään ole valmis julkistamaan kuvia tai mitään kovin henkilökohtaista pojastani ja siinä mielessä tämä blogi ei tule olemaan perinteinen vauvablogi. Sen sijaan toivoisin osaavani luoda tänne muistijälkiä ensiaskelistani äitiyteen ja ehkäpä myös prosessoida tämän uuden matkani vaiheita. Tämä siis sekä tiedoksi ihan vain siltä varalta, että joku täällä blogissa vierailee, mutta myös muistutuksena itselleni. Matka jatkuu. 

Ehkäisyä miettiessä päätimme Miähen kanssa, että toinen saa tulla heti kun on tullakseen ja kun tuo edellinenkään raskaus ei ihan nappia painamalla alkanut ja kun ikääkn on tämän verran, päätimme olla ehkäisemättä yhtään mitään. Aika vähän olen itsessäni havainnut raskausikävää, joka kuulemani mukaan saattaa vaivata rankastikin, mutta hassusti olen huomannut itsessäni kaipuuta siihen testailun tuomaan jännitykseen. Taidan siis tilata ovistestejä tulevaksi vuodeksi ihan vain siksi, että se testailu oli niin mukavaa. Aika on näköjään kullannut muistot tässäkin asiassa. Vuosi sitten olin ihan varmasti aika kypsä näkemään niitä tyhjiä testejä. Jep, Miäs ei taida tietää, että minä yritän jo ihan täysillä...

Poika on kasvanut hurjasti. Mitä sille meidän pienelle vastasyntyneelle tapahtui? Eikö meille pitänyt tulla vauva, mutta nyt meillä onkin tuommonen jässikkä, joka on jo 60cm pitkä ja painaa 5,3kg? Ihana se on silti enkä sitä vaihtaisi mihinkään. Onko mitään parempaa, kuin kuunnella pojan kujertelua ja naureskelua ja nähdä hymyn leviävän kasvoille? No ei ole. Poju sai myös ensimmäiset "myrkyt" sisuksiinsa, eli rota-virusrokotteen. 

Rytmiä meillä ei juurikaan päivissä vielä ole. Noustaan, kun siltä tuntuu ja nukutaan, kun väsyttää. Ja syödään joka välissä. Niin, siis sekä äiti että poika. Äiti tosin voisi nukkua enemmänkin. Vaikka meillä ei mitenkään öitä sen kummemmin valvoskellakaan, tissiä tyhjennetään pariin otteeseen ja jatketaan unia, niin unien rikkonaisuus taitaa kuitenkin vaatia veronsa. *haukottelee* Miäs on kuitenkin kiitettävästi kantanut oman osuutensa lapsenhoidosta ja joinakin aamuina olen nukkunut ihanan pitkään isän ja pojan viettäessä laatuaikaa olkkarissa. Muuten päivät täyttyvät vaunulenkeistä, kaveritapaamisista ja ihan vaan olemisesta. Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on lähistöllä useampia, hyviä ystäviä, jotka ovat jokseenkin samassa elämäntilanteessa (lue: lasten kanssa kotona). Huomaan kuitenkin kaveripiirini muuttuneen raskauden ja vauvan syntymän myötä. Välillä kaipaan "aikuisia ihmisiä" ja tapaamisia aikuisesti heidän kanssaan, mutta toisaalta - mitä minä niiden aikuisten kanssa osaisin puhuakaan, kun minun päiväni täyttyy tissittelystä, päiväunista ja kakkavaipoista? 

Päällimmäisenä tunneskaalaani jäi jälki epäuskosta tai jopa jonkunlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta. Siellä me istuimme vauvat sylissämme, tissittelimme ylpeinä ja vertailimme yöunien pituutta, vauvojen vatsantoimintaa ja muuten vain vauva-arkea. Ja minä olin siellä mukana. Vauvan kanssa. Osallistuen keskusteluun edellä mainituista aiheista. Siis minä, pitkänlinjan sinkku ja melkein lapseton. Tapaamisen jälkeisessä tunnekuohussani mietin vuoden takaisia tuntemuksia ja ajatuksiani esim. juurikin tuosta lapsettomuudesta. Virallisestihan minä en ehtinyt lapsettomaksi leimautua, koska meitä onnisti noin yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen ja juuri sopivasti ennen tutkimusten alkua. Nyt kuitenkin huomasin olleeni mieleltäni lapseton jo vuosikausia. Ajatus siitä, että minä en tule koskaan perhettä saamaan ja ettei minulle niitä lapsia tulla suomaan on jossakin syvällä sielussani ajalta ennen Miäheen tutustumista ja tajuan sen vasta kohdattuani epätodellisen olotilani äiti-vauva-tapaamisessa. Tapaamisesta poistuessani yllätyksekseni päällimmäisenä ei ollutkaan ilo pojasta ja siitä elämäntilanteesta, jossa nyt olen, vaan suru siitä, etten uskonut sen koskaan kohdalleni koittavan. 

Vauvan myötä elämääni on kuitenkin tullut ainakin yksi asia (tai siis peräpukamat mukaan luettuna kaksi), jota odotin lähinnä pelolla ja vavistuksella toivoen, ettei minun tarvitsisi sitä koskaan kohdata: raskauskilot. Jos katsotaan aikaa (ja vaakaa) taaksepäin ensimmäiseen neuvolaan, tilanne ei ole ollenkaan hullumpi. Siihen lukemaan minulla on matkaa kaksi kiloa. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Itse nimittäin tiedän, että positiivisen testin ja ensimmäisen neuvolan välillä oli kolme kiloa. Siihen todelliseen lukemaan on siis viisi kiloa. Ja kun vielä mietitään minkälaisissa lukemissa olin kolme vuotta sitten Miähen tavatessani, on masennus valmis. Viimeksi neuvolassa täti oli varsin armollinen ja sanoi, että pelkkä imetys itsessään kuluttaa sen verran, että kilot tulevat väkisinkin karisemaan ja että se vie oman aikansa. Veikkaili viiden kuukauden imetyksen saavan ihmeitä aikaan figuurilleni. Mutta kun minä en halua kantaa näitä ylikiloja seuraavia viittä kuukautta. Olo on jokseenkin norsumainen ja se ei tunnu hyvältä. Varsinkaan, kun tiedän äitini saaneen kiloja jokaisesta raskaudesta ja vielä lähes 30 vuoden raskaudettoman ajan jälkeen nuo kilot ovat, pysyvät ja tuplaantuvat. Pelottava esimerkki on siis lähellä ja itse en haluaisi samaa kohtaloa. En kuitenkaan tiedä mitä tässä vaiheessa voin kiloilleni tehdä. Paitsi tietysti ehkäistä kilomäärän karttumista entisestään, mikä jo sinällään on haasteellista. Olen miettinyt Kiloklubin käyttöä, mutta itseni tuntien pelkään, etten osaa pysytellä imetyksen ja vauvan kannalta turvallisissa raameissa ja sillä tavoin vahingoitan meitä kaikkia. Minä kun olen kai koko ikäni ollut jojoilija. Laihtuminen sinällään ei ole ongelma, kilojen pysyminen pois on. Legendat tosin kertovat, että samat lainalaisuudet eivät päde raskauskiloihin: ne ovat tiukassa ja niiden tiputtaminen on työn takana. Jospa minä kuitenkin vielä joskus mahtuisin vanhoihin farkkuihini. 

Nippailut ja nipistelyt alavatsalla. Kun suolia ja muita elimiä on siirrelty ja möyhennetty viimeisten kuukausien aikana suuntaan jos toiseen ihan vain vauvan toimesta, on kaiketi ihan luonnollista, että nipistelevät ja nippailevat palaillessaan hiljalleen omille paikoilleen. 

Nännikipu. Varsin normaalia, kun käytössä on sekä hanakasti imevä poika että ajoittain Ainun sähkökäyttöinen rintapumppu, jota en koskaan kuvitellut tarvitsevani. Varsin mainio laite. 

Ihan järjetön väsymys. Unitunteja saanen ihan riittävästi, mutta heräilyt välillä vaativat osansa, joten mitään epätavallista ei tässäkään ole. 

Pommacin himo. Ja tarkoitan himo. Sitä vaan on pakko saada lähes päivittäin, vaikka ko. juoma ei koskaan ole lemppareihini kuulunutkaan. Kai ne synnytyksen jälkeiset hormonitkin voi saada mielihaluja aikaan. 

Närästys. Sairastin ensimmäisen vatsakatarrini vuonna miekka ja kivi, joten mikä tuossa nyt on niin erikoista? 

Pahoinvointi, jota on esiintynyt jo useampana päivänä. Pikainen googlaus kertoi joillekin imetyksen aiheuttavan pahoinvointia. Kuulunen heihin. 

Ilman tuota suloisesti vuoteessaan tuhisevaa, ylihuomenna seitsemän viikkoa täyttävää poikaani tekisin jo hullun lailla testejä. Seitsemässä viikossa kun kroppa tuskin ehtii palautua ja hankkiutua raskaaksi uudelleen.